Ihan vaan siitä, että miten menee

Olemme nyt olleet vauvan kanssa kotona viikon verran, mutta olo on edelleen kuin olisi jäänyt jyrän alle.

Viimeiseen kahteen viikkoon on mahtunut niin monta tapahtumaa ja käännettä, että kun kerroimme niistä viime viikolla neuvolan terveydenhoitajalle, meitä alkoi oikein naurattaa, miten hurjalta tarina kuulosti.

Vauva on toipunut onneksi hyvin, ja tarkastupunnitus neuvolassa osoitti, että hänen painonsakin on lähtenyt kivasti nousuun kotiuduttuamme. Eikä ihmekään: poika syö hurjan paljon. Se on hyvä juttu, sillä se sekä edistää toipumista että on muutenkin hyvä merkki. Suurimman osan ruoasta poika saa edelleen tuttipullon kautta, sillä hän ehti tottua siihen ollessaan sairaalassa meistä erossa.

Pieni huoli meillä on edelleen pojan oikeasta kädestä. Hänen oikea käsivartensa tai olkapäänsä venähtivät rankassa syntymässä sen verran, että hän on arastellut käden käyttöä, eikä sen liikkuvuus ole yhtä hyvä kuin vasemmalla kädellä. Käden toipumista seurataan vielä pidempään fysioterapeutin ja lääkärin kanssa, mutta senkin täydelliseen paranemiseen on kaikki edellytykset.

* * *

On ilmiselvää, että en ole vielä valmis palaamaan töihin, ja onneksi ilmoitinkin heti pojan syntymän jälkeen olevani poissa sen koko kolme viikkoa, joka minulla olisi isyysvapaata. Sain kuitenkin tietää, että saan pojan sairaalapäiviltä Kelan erityishoitorahaa, joten voin nyt säästää puolet tästä isyysvapaastani ensi syksylle.

* * *

Kotona vauvan kanssa on ollut hyvin leppoisaa. Hän lähinnä nukkuu ja syö. Vaikuttaa ainakin toistaiseksi aika tyytyväiseltä tyypiltä, ja itkuista selviää joko maidolla, vaipanvaihdolla, hytkyttelyllä, sylillä tai tutilla.

Niin, poika todella lupsuttelee tuttia. Hänen siskonsa ei suostunut pitämään sellaista suussaan kuin kaksi kertaa.

* * *

Pieni isosisko puolestaan on niin ylpeä ja onnellinen pikkuveljestään, että hän haluaisi osallistua kaikkeen vauvanhoitoon. Välillä jopa liiankin kanssa. Olen nyt jo joutunut useampaan kertaan selittämään hänelle, että hän ei saa nostella vauvaa, eikä hän myöskään voi syöttää vauvaa omassa sylissään. Ja siitä hän tietysti loukkaantuu.

Vaikka tyttö suhtautuukin veljeensä suloisen huolehtivasti, huomaamme, että hän hakee poikkeuksellisen paljon huomiotamme ja myös uhmaa pyyntöjämme ja käskyjämme tavallista enemmän. Se on toki ymmärrettävää, mutta myös aika raskasta muutenkin hieman väsyneille vanhemmille.

Olemmekin yrittäneet omistaa vuorotellen tytölle omaa aikaa, jolloin hän saa kaiken huomion toiselta vanhemmalta ja tehdään yhdessä jotain kivaa. Rouva esimerkiksi kävi eilen tytön kanssa kahdestaan kirjastossa ja uudelleen Taste of Helsingissä.

Vaikka tyttö välillä osoittaa mieltään siitä, ettei saakaan kaikkea sitä huomiota mitä aiemmin, hän tuntuu kasvaneen näissä kahdessa viikossa hurjasti. Eikä kyse ole vain kontrastista vauvan ja 4-vuotiaan välillä. Hän todella auttaa paljon vauvan kanssa ja on muutenkin osoittanut monissa asioissa täysin uutta oma-aloitteisuutta.

* * *

Mutta on tämä aikamoista totuttelua meille kaikille. Nyt vielä ensimmäiset pari kuukautta menevät lähinnä vapailla ja kesälomilla, ja varsinainen työarki kahden lapsen kanssa iskee naamalle vasta elokuussa. Nautitaan siis vielä hetkinen tästä vauvakuplasta, kun siihen on mahdollisuus.