Katsotaan nyt ensin, onko siellä mitään elossa

Voisi kuvitella, että päätyökseen raskaana olevien naisten kanssa työskenteleville terveydenhuollon ammattilaisille kehittyisi vähitellen kiva pehmeä tyyli kommunikoida asiakkaidensa kanssa. Asiallinen ja realistinen, mutta silti positiivinen ja myötäelävä. Onhan tässä sentään kysymys asiasta, johon voi liittyä sekä suurimmat ilot että surut, joita voin keksiä.

Ymmärrän, että Kätilöopiston sairaalan vastaanottovirkailija näkee sadoittain maha pystyssä kulkevia naisia päivittäin, joten jokaiselle ei riitä samaa määrää empatiaa. Oli silti tyrmistyttävää, miten kylmän vastaanoton saimme ensimmäisellä ultraäänireissulla viime lokakuussa. Olimme paikalla hyvissä ajoin ja tiedustelimme virkailijalta, olisiko mahdollista käydä ennen ultraääntä niissä muissa testeissä, joita käyntiin liittyi. Tähän virkailija totesi kuivasti: ”Ei, niissä käydään vasta ultraäänen jälkeen. Katsotaan nyt ensin, onko siellä mitään elossa.” Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus, ja järkytys Rouvan kasvoilla oli niin ilmeinen, että virkailijakin meni vaikeaksi. Niin, näinhän se varmasti menee, mutta ei sitä olisi halunnut kuulla noin suoraan päin naamaa paiskaistuna.

Oma lajinsa on neuvolan tädit. Tai se yksi hihittelevä ja meitä selvästi paljon nuorempi neuvolan setä, jonka mielestä THL:n suositukset raskaana oleville naisille olivat vähän hysteerisiä. Hän sai kuitenkin pisteet suosittelemalla voin ja kerman käyttämistä ja välttämään kevyttuotteita. Ei sillä, että me niitä käyttäisimmekään, hyi sentään.

Viime viikolla mustalle listalle joutui se takakireä neuvolan lääkärirouva, joka ei osannut valita sanojaan oikein painon nousuun liittyen. Rouva punnitsi itsensä ja totesi että paino on noussut kahdeksan kiloa puolessa vuodessa. Tähän lääkäri ilmoitti: ”Sä olet ihan vaan lihonut. Lapsen kasvu on vasta edessäpäin” ja jatkoi vielä ”raskaana on kaikenlaisia mielihaluja, ja niin niitä kiloja kertyy.” Auts. Näin jälleen Rouvan kasvoilta, että nyt joku teki virheen. Rouva puolusteli, että hänen painonnousunsa liittyy varmasti enemmänkin siihen, että hän ei ole voinut jatkaa enää juoksuharrastustaan. ”No mitenkäs paljon sinä sitten juokset”, lääkäri kysyi. ”Neljä kertaa viikossa, ja olen juossut useamman maratonin”, Rouva vastasi.

Muut neuvolan tädit ja kätilöt ovat kyllä olleet oikein asiallisia. Nähtäväksi jää, milloin homma heittää häränpyllyä ja päästään ylisöpöön pastelliväriseen hattaramaailmaan. Ehkäpä sitten Haikaranpesän perhevalmennuksissa?