Kollegat bussissa

Aamun ruuhkabussi kohti Espoota. Istut kyydissä uppoutuneena iPadiisi. Bussi pysähtyy seuraavalla pysäkillä ja iso joukko matkustajia virtaa sisään. Tunnistat kauemmaksi istuutuvan matkustajan työkaveriksesi. Tervehdit häntä pään heilautuksella ja hän nyökkää takaisin.

Jatkat tabletin hiplaamista. Joku istuutuu viereesi, ja teet tilaa hieman häiriintyneenä siitä, että kyynärpääsi ei mahdu nyt heilumaan vapaasti.

Saat silti jatkettua iPadilla työskentelyä ja tehtyä kesken olleen kirjoitushomman loppuun. Nostat katsettasi ja huomaat, että viereesi istuutunut henkilö onkin puolituttu työkaverisi. Et ole siis tervehtinyt häntä lainkaan, vaikka olette istuneet vierekkäin jo yli puolet matkasta. Onpa noloa. Onkohan hän yrittänyt saada katsekontaktia istuutuessaan?

Punnitset vaihtoehtoja. Kyseessä on niin etäinen tuttu, että tietoinen tervehtimättä jättäminenkin voisi olla yksi vaihtoehto, vaikka olisikin melko moukkamaista, mutta kesken matkaa tervehtiminenkin olisi outoa. Taitaa olla parasta teeskennellä, ettet huomannut lainkaan, kuka vieressä istuu, ja pahoittelet vasta perillä, ettet ajatuksissasi huomannut kollegaa.

Bussi saapuu perille. Bussiin ensin noussut kollega on näemmä jäänyt jo kyydistä. Asettelet iPadiasi laukkuun, jolloin vieruskaverisi kysyy: ”Oletko jäämässä tällä pysäkillä?” Katsot häntä kasvoihin ja huomaat, että hän ei olekaan työkaverisi. Eikä oikeastaan edes saman näköinen.

Myöhemmin päivällä näet toimistolla sen kollegan, jota tervehdit aiemmin bussissa. Hän on pukeutunut ulkovaatteisiinsa. Ne ovat aivan toisenlaiset kuin sillä miehellä, jota tervehdit aamulla. 

Ja sinä kun luulit olevasi perheessäsi se, joka nimenomaan ei erehdy kasvoista.