Kolmekymmentäviisi

”Miehet ovat kuin viini, ne paranevat vanhetessaan.”

”Ikä on vain numero.”

Miksi sitten tuntui niin pysäyttävältä, kun viime viikolla jotain kyselyä täyttäessäni huomasin, että voin ilmoittaa ikäryhmäkseni viimeisen kerran vaihtoehdon 25 – 34? Seuraava vaihtoehto oli 35 – 44.

25-vuotiaana muistan ajatelleeni, että on kauheaa olla yhtäkkiä lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.

Silloin ajatukseen suhtautui kuitenkin enemmänkin huumorilla. Vastavalmistunut ekonomi, tuore aviomies, työ IT-firmassa – elämä oli mahdollisuuksia täynnä.

30-vuotiaana alkoi kuitenkin tuntua siltä, että ikä ei ole enää vain numero. Vaikka kuinka tuntisi itsensä mieleltään 25-vuotiaaksi, osa ovista alkaa vähitellen sulkeutua ja toisten läpi ei voi enää pitkään kulkea, vaikka mieli tekisi.

Elin jo yhden ”tätäkö tämä nyt sitten on?”-vaiheen, mutta pääsin siitä yli. Siinä auttoivat ensin musiikki ja sittemmin lapsen saaminen.

Nyt vietän 35-vuotissyntymäpäivääni ajatellen, että onneksi ei tarvitse olla 25-vuotias enkä haluaisi palata sinne kolmeenkymmeneenkään. Olen juuri tämän ikäisenä onnellisimmillani.

Voisin kuitenkin jäädä tähän ikään. Mistä tiedän, että en elä juuri nyt elämäni parasta aikaa? Olen tarpeeksi vanha tekemään kaikkea mutten vielä liian vanha aloittamaan uusia asioita.

Mutta jos en saa jotain aikaiseksi juuri tänä vuonna, onko ensi vuonna jo liian myöhäistä?

Siksi en enää odottele, että jotain tapahtuu, vaan teen juuri nyt asioita, joita haluan tehdä. Valintoja, jotka vievät eteenpäin. Pelkään, että elämä menee ohitseni, jos pysähdyn paikalleni.

Kutsuttakoon sitä sitten vaikkapa alkavaksi neljänkympin kriisiksi.