Kotihoidosta, sen tukemisesta ja sankari-isistä

Helsingin Sanomien Anu Silfverberg kirjoitti eilisessä lehdessä (24.3.2013) mielenkiintoisen jutun lasten kotihoidosta ja sen tukemisesta: Kotihoito ei takaa hyvää hoitoa.

Aihe on tulenarka, jopa itsesyttyvä, ja kun minultakin jokin aika sitten pyydettiin juttua samasta aihepiiristä, ajattelin että eihän siitä voi kirjoittaa.

Moni muistaa varmasti edelleen tällä sivustolla käydyn keskustelun, jonka herätti erään bloggarin juttu 21 syytä jäädä kotiäidiksi. Juttu ja koko blogi katosivat sittemmin, mutta mieleeni jäi, että juttu keräsi satoja kommentteja, puolesta ja vastaan. Ajattelin jo silloin, että OK, tässäpä aihe, jota aion välttää.

Mutta kun se on nyt taas niin ajankohtainen.

Kotihoidon tuki on mielenkiintoinen tuki. Siinähän maksetaan tukea siitä, että jättää käyttämättä jotain verovaroin kustannettavaa palvelua. Toisaalta tuki on niin pieni, että tuesta aiheutuvat välittömät kustannukset ovat yhteiskunnalle pienemmät kuin palvelun järjestämisen.

Ongelma ei ole varmasti se, että joku on vuoden tai pari kotona ja palaa sen jälkeen töihin, vaan se jos joku jättäytyy parhaassa työiässä täysin työelämän ulkopuolelle. Sopivasti ajoitettuna vaikkapa kolmen lapsen äiti voi olla liki kymmenen vuotta poissa työstä yhteiskunnan tukemana. Sen jälkeen työnsaanti voi olla aika hankalaa, eikä kaikilla ole enää aikomustakaan palata töihin. Tällainen tilanne on – poliitikkoja lainatakseni – kestämätön.

Väittely siitä, mikä on lapselle parhaaksi, on niin loputon suo, että en lähde siihen. Toisten mielestä alle kolmevuotiaiden paikka on kotona ja mikäs siinä. Kivaahan täällä kotona on minustakin olla. Jonkin aikaa. Uskon kuitenkin, että meidän lapsellemme parasta on, että vanhemmat eivät ole pidemmän päälle kokopäivätoimisia kotihoitajia. Ja vasta-argumenttina ”onko niitä lapsia pakko hankkia, jos niitä ei halua hoitaa” on puhdasta ilkeyttä.

Minulla ei ole selkeää mielipidettä siitä, pitäisikö kotihoidon tukea leikata, korottaa vai pitää ennallaan. Ei sillä, onhan kotihoidon tukea kiva nostaa, vaikka se onkin niin pieni, että ilman puolison tuloja sillä ei maksettaisi kuin pieni osa asumis- ja elinkustannuksista. Olen kuitenkin itse tehnyt valintani, joten itse siitä kannan myös taloudellisen vastuun.

Osa-aikatyöhön kannustava porrastettu kotihoidon tuki kuulostaa hyvältä termiltä, mitä sitten tarkoittaisikaan käytännössä. Voisin oikeastaan jopa itse harkita osa-aikaisuutta töihinpaluuni jälkeen.

Sen sijaan en oikein tiedä saavutettaisiinko sillä mitään, että osa kotihoidon tuesta korvamerkittäisiin isille. Ainakaan vielä. Naiset eivät ole valmiita luopumaan saavutetusta edusta, ja miesten asenteita ei pelkällä lailla muuteta. Kotihoitohan on yhä naisten juttu.

Vaika STTK:n taannoinen Sankari-isä-kampanja suututti monet, siinä oli sentään hyvä yritys vaikuttaa asenneilmastoon miehisestä näkökulmasta. Itse en kaipaa, että minua kutsuttaisiin sankari-isäksi, mutta jos kampanja sai jonkun toisen miehen suhtautumaan positiivisemmin lastenhoitoon, mikäpä siinä, että homma oli laitettu hieman överiksi.

Jos miehiä yritetään nyt saada kiinnostumaan yhdeksän viikon mittaisen isyysvapaan pitämisestä, ollaan aika kaukana siitä, että miehet olisivat innostuneita vielä pidemmistä perhevapaista.

Kuka uskaltaisi tehdä Sankariäiti-videon? Sellaisen jossa nainen sanelee ehdoksi lapsen hankkimiselle, että myös mies pitää osan hoitovapaasta, jotta hän ei putoaisi työelämästä?

 

Kommentit (48)
  1. Olemme mieheni kanssa kolmikymppisiä, korkeasti koulutettuja lapsettomia. Minulle on itsestäänselvää, että jos meillä joskus olisi lapsi, se hoidettaisiin puoliksi. Minussa ei asu pientä kodinhengetärtä eikä hoivaviettini ole sen suurempi kuin miehelläni, joten en näe yhtään syytä miksi tekisimme jotenkin toisin. Näin on tietysti helppo sanoa, sillä meillä on suunnilleen sama palkka ja miehellä vakituinen virka (minulla ei). Mutta vaikka taloudellisesti tulisikin takkiin (kumman harva muuten tuntuu laskeneen, paljonko se miehen kotiin jääminen todella maksaisi naisen kotiin jäämisen verrattuna), en näkisi omalla kohdallani vaihtoehtoja. Yhdessä hankitaan, yhdessä hoidetaan -jos tahtoa on.

    Ja kyllä, yrittäjyyskuviot ja vastaavat ovat tuttuja, joten en tarkoita että kenenkään muun pitäisi ajatella ja toimia näin militantisti. Meillä tämä tasa-.arvo nyt vain on viritetty muutenkin huippuunsa…

  2. Blogisi on yksi ehdottomia suosikkejani, mutta jotenkin mukavampi ilman politiikkaa. Ymmärrän toki, miksi halusit aiheesta kirjoittaa. Kiva, että sävy oli kuitenkin asiallinen.

    Kommenteissa aina välillä vilahtaa olettamus, ettei isälle voisi muodostua yhtä läheistä suhdetta lapsiin, kuin äidillä, jos isä ei ole koti-isänä. Voidaanko siis myös sanoa, että äiti, joka ei pidä äitiyslomaa, ei voisi olla lapsilleen läheinen?

    On esitetty myös olettamus, ettei perhe voisi olla onnellinen, jos ansiotyön ja kotonaolon suhteen perheessä vallitsee joku muu, kuin tasajako. Mielestäni tällaisten olettamusten tekeminen ei ole kovin asiallista. Onnellisuutta on aika vaikea ulkopuolisen arvioida, kun ei ole oikeasti menoa kodin seinien sisällä seuraamassa.

    Itse olen läheisempi äitiini, kuin isääni, vaikka molemmat vanhempani olivat työssä ja olin hoidossa vauvasta asti. Väitän, että tämä isien etäisyys on ainakin jossain määrin sukupolvikysymys eikä tunteiden näyttäminen ole ollut suomalaisten miesten vanhemmalle sukupolvelle kovin sallittua. Johtuen mm. sodasta jne.

    Oma mieheni on ihana ja omistautunut isä, enkä osaa kuvitella, että hänen suhteensa lapsiimme muuttuisi enää dramaattisesti läheisemmäksi, vaikka hän koti-isäksi ryhtyisikin. Vaikeiden raskauspahoinvointieni aikana lasten- ja kodinhoito on kuitenkin ollut hänen harteillaan miltei sataprosenttisesti, joten hän ymmärtää kyllä, mistä täyspäiväisessä lastenhoidossa on kyse.

    t. Neljän lapsen (korkeasti koulutettu) kotiäiti

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *