Lievästi lihava

Viime päivinä ajatukseni ovat pyörineet aika lailla liikunnan ympärillä – eikä pelkästään sen kuntosalin lapsiparkin vuoksi. Valitettavasti liikunta on nimittäin se asia, josta tingin ensimmäisenä, jos ja kun jostain omista menoista on pakko tinkiä, ja se alkaa näkyä.

img_2195.jpeg

Syötin tietoni painoindeksilaskuriin ja sain surullisen tuloksen:

Perinteisella kaavalla laskettu painoindeksisi on 25.54 eli olet lievästi lihava.
”Uudella kaavalla laskettu painoindeksisi on 25.28 eli olet lievästi lihava.”

Auts.

No juu, olen normaalipainon ylärajasta vain kilon päässä, mutta silti tämän tuloksen mukaan minulla on lievästi kohonnut riski sairastua lihavuuteen liittyviin sairauksiin. Ja kyllähän se kuulostaa ikävältä, että ihannepainoni olisi kymmenen kiloa vähemmän. Oi joi, olen painanut sen verran yli kymmenen vuotta sitten.

Kaukana ovat ne ajat, kun ehdin harrastaa liikuntaa neljänä tai viitenä päivänä viikossa. Todellinen alamäki alkoi jo kotimme remonttirupeaman aikoihin reilut kaksi vuotta sitten, ja lapsen syntymän jälkeen liikuntasaldoni on ollut suorastaan surkea.

Eikä tässä ole kyse pelkästään siitä, ettei ole aikaa käydä kuntosalilla. Olen myös mestari keksimään syitä sille, miksi en käy vaikkapa juoksemassa. Vuodenaika. Sää. Kellonaika. Väsymys. Lapsi. Siis motivaation puute.

Ja myös se, etten nauti juoksemisesta. Silloinkin, kun olen treenannut kahdelle puolimaratonille, olen oppinut parhaimmillaan vain sietämään juoksemista, en pitämään siitä.

Uh, ei nyt mennä sen syvemmälle ongelmaan eikä sen syihin vaan otetaan ratkaisulähtöinen lähestymistapa.

Yritin keksiä kivaa tapaa saada juoksumotivaationi taas nousuun ja pohdin, voisivatko juoksurattaat olla sellainen. Jos kävisin juoksemassa rattaiden kanssa tytön päiväunien aikaan, liikuntaan käytetty aika ei olisi pois yhteisestä ajastamme.

Bugiksien kanssa juokseminen ei onnistu, minkä tietää jokainen, joka on yrittänyt ottaa rattaiden kanssa edes muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseen bussiin tai raitiovaunuun.

Olisin tosi kiinnostunut kokeilemaan juoksurattaita, mutta en halua heti mennä ostamaan sellaisia, jos ne eivät tunnukaan hyviltä tai motivaatio ei siitä nousekaan. Tietääkö siis joku pk-seudulta vuokraamoa, josta saisi hyvät juoksurattaat vuokralle vaikkapa viikoksi tai pariksi?

* * *

Nyt lähden kuntosalille, jätän tytön hoitoon äidilleen ja toivon, että Leevi and the Leavingsin Sopivasti lihava lakkaisi soimasta päässäni.

img_2202.jpeg

Kommentit (24)
  1. A. Sinivaara on löytänyt oikeastaan sen ainoan oikean (=toimivan) kulman liikkumiseen jolla on edes jotain toivoa yrittää karistaa kiloja.

    Jos ei aidosti diggaa siitä mitä tekee, siitä ei voi koskaan myöskään tulla kestävä apukeino painonhallinnan suhteen. Ja tämänhän Tommi on itsekin jo havainnut.

    Tosin käsitys siitä, että liikunta olisi se tärkein (tai oikeastaan edes kovinkaan merkittävä) konsti painonhallinnassa on vain vuosikymmeniä toistettu myytti.

    Mm. Time -lehden artikkeli kyseisestä aiheesta vuodelta 2009 valottaa hyvin miksi liikunta (meillä taviksilla) lähes poikkeuksetta menee reisille mitä painonhallintaan tulee.

    ”Urheilu” on keksitty tarve (ja tätä nykyä myös miljardiluokan bisnes, joka perustuu pitkälti syyllistämiseen sekä äärimmäisen tehokkaaseen mielikuvamainontaan).

    Tosiasiassa meidät on biologisesti ohjelmoitu nauttimaan aina herkut ensin ja raatamaan vasta sen jälkeen – mikäli siihen ylipäätään on jokin ulkoinen pakottava tarve.

    Hyvä kansantajuinen alustus tähän problematiikkaan (jossa myös valaistaan miten ehkä kannattaisi jatkossa menetellä jos haluaa saada oikeita – parempia – tuloksia aikaan) löytyy täältä: http://youarenotsosmart.com/2010/10/27/procrastination/

    Suosittelen lukemaan jos vähääkään kokee (tai on saanut muilta kuulla), että on ongelmia asioiden kanssa vitkastelun suhteen. Lonkalta heittäisin, että tämä ongelma/”ongelma” koskettanee suurinta osaa ihmisistä.

    (BTW, moderneissa yhteiskunnissahan tämä ulkoinen pakko on tietystikin perustoimeentulon hankkimisen välttämättömyys koskapa olemme väkisin hanganneet vastaan sen suhteen, että luovuttaisimme töiden tekemisen koneille/koneälylle, jotka tekisivät ne ”yllättäen ja pyytämättä” eli automaagisesti. Mutta lopetan politiikan puhumisen tähän – tällä erää – koska tässä aiheessa emme ainakaan voi syyttää huonoja poliitikkoja omista läskeistämme).

    ***

    Ns. huippu-urheilijat vievät luonnolle täysin vieraan itsekieltäytymisen ääripäähän mitä moninaisimmilla psykologisilla sekä logistis-strategisilla tempuilla. Jos haluaa menestyä muutenkin kuin piirimestaritasolla, on pakkokin.

    Oikeastaanhan tässä vaiheessa kyse on jo sairaalloisesta fetismistä. Vaikka inhoankin ihan kaiken medikalisointia, huippu-urheilu on kiistämättä mielensairaus, joka usein – ei aina – liittyy hyväksynnän hakemisen tarpeeseen ja/tai heikkoon itsetuntoon).

    Ja juuri siksi koska (huippu)urheilu on niin luonnotonta, entisistä huippu-urheilijoista ani harvat noudattavat uransa jälkeen sitä kuntoiluregiimiä jonka piti (kaikki ne vuodet) muka olla kaikilla tavoin parasta ihmiselle, ikinä.

    Hyvin monilla urheilu-uran lopettamisessa päättyy myös urheileminen. Monista tulee ns. teetotallereita jotka eivät juokse kuin korkeintaan tärkeään kokoukseen ja ehkä ruokakauppaan 10 minuuttia vaille yhdeksän kun kaljaa on vielä mahdollista saada laillisesti kaupan hyllyltä.

    Kenties meissä kaikissa on ikään kuin sisäänrakennettuna olemassa ymmärrys siitä mikä on meille hyväksi ja mikä taas ei ole. Mutta urheilija joka hakee menestystä ei tietenkään voi lähteä tälle pohdiskelun tielle.

    Eipä sillä, että urheilemattomuudessa mitään vikaa olisi. Urheilusta ei näet ole mitään todettua pitkäaikaista terveydellistä hyötyä.

    Kenties kaikkien aikojen kovin juoksija, Emil Zatopek, ei myöhempien aikojen pyhänä miehenä eronnut testattuna mitenkään oman ikäluokkansa kohortista mitä terveydentilaan tuli.

    Pikemmin päin vastoin.

    Satupekan tapauksessa sydämen lihaskunto oli keskivertoa heikommassa kunnossa ja muutakin ennenaikaista kremppaa oli. Lyijymonojen kanssa juoksemisella on hintansa…

    Jos kova itsensä rääkkääminen jotain enteilee, niin todennäköisesti juuri ennenaikaista sekä tarpeettoman kivuliasta vanhuutta.

    Tämä tietysti loukkaa meidän kosmista oikeudenmukaisuuden käsitystä sillä näyttäähän se nyt lievästi ilmaistuna typerältä, että käteen ei lopultakaan jäisi oikeastaan mitään – paitsi mahdollisesti jokunen mitali ja läkkipellistä kokoon kursittu pokaali hyllyillä (tai varastossa) pölyä keräämässä ja muistuttamassa meitä ikuisesti mitä oikein tulikaan tehtyä kaikki ne vuodet…

    Vituttahan se. Kyllä minä sen voin hyvin ymmärtää.

    Menopuolelle pitää todennäköisesti kirjata myös yksi (tai useampi) polvileikkaus, joka ”auttoi” hetkeksi siirtämällä ongelman myöhempään ajankohtaa), epämääräisiä kolotuksia ja sydämen tykytystä. Ja nämä ovat ”vasta” terveydellisiä menetyksiä.

    Sillä eihän ole konsti eikä mikään juoda ja syödä arvoltaan pienimuotoiseen perintöön verrattavissa oleva määrä urheilujuomia – jotka vieläpä maistuivat oksennukselta – sekä kaikenmaailman vitamiinivalmisteita, kipulääkkeitä sekä ihan rehellisiä taikapillereitäkin. Douppauksenkin joutunee pääosin rahoittamaan itse.

    ***

    Joku ihmetteli, että onko pakko juosta kun kävelläkin voi. Samaa minäkin ihmettelen. Kannattaa pitää mielessä, että kävely on vain hidasta juoksua eli samassa ajassa etenee vain lyhyemmän matkan…

    Urheilijat – ja erityisesti entiset huippu-urheilijat – tulevat elämänsä aikana tavattoman kalliiksi yhteiskunnalle. Ja kaikki tämä oikeastaan vain ylikorostuneen kilpailuvietin, huonon minäkuvan ja/tai kehonkuvan vuoksi.

    Juoksu on yhä uudestaan ja uudestaan todettu erittäin korkean loukkaantumisriskin lajiksi. Oikeastaan juokseminen pitäisikin luokitella ns. extremelajiksi jota sopii harrastaa vain omalla vastuullaan.

    Kävely sen sijaan säästää polvia, lompakkoa sekä lopettaa kokonaan sellaisestakin itseaiheutetusta urpoilusta kärsimisen ettei voi mennäkään ihmisten ilmoille eikä oikein muutenkaan muuttaa suunnitelmia extempore vain siitä syystä, että sattui vetämään ne juoksukledjut päälle ja lapsellisen näköiset trainerit jalkaan…

    En voi kuin suositella kävelyä. Ja mikäänhän ei estä juoksuaskeltenkin ottamista mikäli sellainen into sattuisi päälle iskemään. Hommaa vain sellaiset kengät joilla hoituu sekä kävely että tarvittaessa juoksukin.

    Itselläni on tähän tarkoitukseen Terra Planan louferit. Olen testannut, toimii. Ruskeilla tai ainakin mustilla Dharmoilla voisi painella suorilta käsin vaikka omiin häihin (ja jaksaisi tod.näk. paremmin danssatakin ne jalassa).

    ***

    Tuo neuvo on aina hyvä pitää mielessä, että pitäisi oikeasti ymmärtää aloittaa asteittain.

    Tämä on tyypillinen aloittelijan virhe ja suorastaan oire hyvin monilla miehillä. Siksi sellaisiakin loukkaantumisia, jotka olisi helposti vältettävissä, sattuu enemmän miehillä kuin naisilla koska ukoilla nyt vaan on naisia keskimäärin kovempi pätemisen – ja varsinkin näyttämisen – tarve.

    On totta, että rapakunnosta on varsin helppo nostaa kunto keskivertohyvälle tasolle hyvinkin nopeasti. Luokkaa 10 kilometriä kolmessa vartissa lupaa jo perushyvää maratonsuorituspotentiaalia (eli suomeksi ilmaistuna vakuuttavaa maratonhölkkäilykykyä).

    Useimmat eivät seuraavaa astetta tulekaan saavuttamaan (mikä lienee pelkästään hyvä juttu) koska se vaatinee jo ihan oikeasti panostuksia, tai oikeammin, uhrauksia.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *