Liikaa tietoa: Osa 2

Kirjoittelin jokin aika sitten siitä, miten odotusajasta ja sen vaiheisiin liittyvistä riskeistä on saatavilla nykyisin niin paljon tietoa, että välillä meinaa ahdistaa. (Ks. Liikaa tietoa). Olen huomannut, että odotusaikana on tarjolla liikaa tietoa myös toisesta näkökulmasta.

Kulttuurissamme ei ole tapana jakaa intiimiasioita, varsinkaan intiimialueen asioita, kuin aivan lähipiirin kanssa. Eikä heidänkään kanssa jaeta ajatuksia kaikista elimistä ja eritteistä. Odotusaikana kaikki tuntuu olevan toisin.

Olen yhtäkkiä joutunut keskelle kuvauksia lapsiveden loiskeesta, avautuvista kohdunsuista, repeytyvistä paikoista, maitoa purskahtelevista rinnoista ja siitä, miten odottava äiti muuttuu vähitellen piereväksi muumiksi.

Kutsukaa minua vaan keskenkasvuiseksi, mutta en ole vieläkään tottunut kuulemaan näitä kaikkia yksityiskohtia tuttujen ja tuntemattomien naisten alapäistä. Onkohan kyse vain jostain poikkeustilanteesta vai olemmeko liittyneet nyt pysyvästi johonkin meille aiemmin tuntemattomaan veljes- tai oikeastaan sisarkuntaan, jossa lisääntyminen ja siihen liittyvät elimet ovat aivan arkipäiväisiä puheenaiheita?

Tämä avoimuus huomioon ottaen olen ollut huvittunut joka kerta, kun minun on käsketty vaihtaa paikkaa alateitse tehtävän ultraäänitutkimuksen ajaksi. Kummaa häveliäisyyttä. Eihän se lapsi sinne sentään tässäkään perheessä ole pyhästä hengestä siinnyt.