Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?

Otin vihdoin Rouvan suosituksesta luettavaksi Karen Le Billonin kirjoittaman kirjan Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena Kustannus 2013). Siinä kanadalainen perheenäiti kuvailee, millaisen ruokakulttuurishokin hän koki muuttaessaan ranskalaisen miehensä kotikylään ja miten hänen oli pakon edessä opetettava pienet lapsensa – ja samalla myös itsensä – ranskalaisille ruokatavoille.

Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea.jpg

Suurimmat hämmästyksen aiheet kirjailijalle olivat se, miten hän ei koskaan nähnyt ranskalaisten lasten nirsoilevan tai käyttäytyvän huonosti ruokapöydässä eikä myöskään napostelevan välipaloja.

Kirja kertoo tietysti paljon ranskalaisesta ruokakulttuurista ja siitä miten paljon ruokaa arvostetaan Ranskassa, mutta vähintään yhtä paljon se kuvaa pohjoisamerikkalaista ruokakultuuria ja erityisesti sen huonoja puolia. Kirjoittaja on esimerkiksi ollut Ranskaan muutettuaan aivan tosissan järkyttynyt siitä, että lapset eivät saa syödä, mitä ja milloin haluavat, eikä ole hyväksyttävää syödä välipaloja autossa ja rattaissa. Eikä varsinkaan koulussa! Kouluruokailu on tietysti kokonaisuudessaan shokki niin äidille kuin lapsillekin, ja äiti on varma, että lapset kuolevat nälkään päivän aikana – varsinkin, jos koulun ruokalassa tarjotaan jotain, mistä lapset eivät pidä.

Alku on vaikeaa, ja äiti laittaa lapsilleen salaa eväitä mukaan, mutta vähitellen hän alkaa ymmärtää ranskalaista ajatusmaailmaa. Sitä, että ei ole vaarallista, vaikka vatsa olisikin joskus tyhjä ja että lapset syövät paremmin oikeaa ruokaa, kun vatsaa ei täytetä välipalakekseillä ja -patukoilla.

Suomalaisesta näkökulmasta jotkin oivallukset vaikuttavat aika itsestäänselvyyksiltä, mutta on ranskalaisissa opeissa paljon sellaista, mistä täällä Pohjolassakin voisi ottaa oppia. Erityisesti siinä, miten lapset opetetaan maistamaan kaikkea ja todella uskotaan, että kaikkiruokaisuus on yhtä tärkeä asia opetella kuin lukeminen. Sitä myös harjoitellaan suunnitelmallisesti ja systemaattisesti.

”Kaikki” ranskalaiset tietävät, että jokaista makua pitää maistaa n. 20 kertaa, että siihen tottuu. Lapsilla ei myöskään ole mitään luontaisia inhokkeja, vaan nirsous on vain tottumattomuutta. Oppiminen tehdään positiivisen kautta: mitään ei pakoteta syömään, vaan lapsi saa itse maistaa ruokia, kun haluaa. Häntä kannustetaan siihen ja näytetään itse esimerkkiä, mutta jos ruoka ei maistu, se viedään vähin äänin pois. Kun ruokaa maistellaan tarpeeksi monta kertaa, lapsi alkaa vähitellen pitää siitä.

* * *

Rouva luki jo aiemmin toisen samaa teemaa läheltä liippaavan kirjan Kuinka kasvattaa bébé, jossa Pamela Druckerman kuvailee, miten hän kasvatti omaa ranskanamerikkalaista vauvaansa ranskalaisilla opeilla. Jo siitä kirjasta omaksuimme tavan, että joka päivä on oltava ainakin yksi ateria, jolloin koko perhe istuu yhtä aikaa pöydässä ja syö mielellään samaa ruokaa. Lapsi myös totutetaan siihen, että kaikki ruoka ei tule yhdellä lautasella.

Lähes vuoden verran mekin olemme nauttineet päivittäin lapsen kanssa yhteisen päivällisen, jossa on alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Ei mitään monimutkaista: alkuun tarjotaan usein esimerkiksi tomaattia, avokadoa, aiemmin paahdettua parsakaalia tai jotain jäljelle jäänyttä sosekeittoa. Jälkiruoka tarkoittaa pientä palaa juustoa.

Emme myöskään nykyisin enää viitsi hermostua siitä, jos lapsi ei halua syödä jotain. Hän ehkä maistaa sitä jo seuraavalla kerralla. En tiedä, johtuuko se tästä rentoutumisesta vai mistä, mutta nykyisin on ilo havaita, että aiemmin nirsona pitämämme tyttö todella maistaa aivan kaikkea ja syö suurimman osan ruoista hyvällä ruokahalulla.

* * *

Le Billon kirjoittaa kirjassaan, miten hän yritti löytää jotain tietoa ranskalaisista kirjoittamattomista ruokasäännöistä, mutta koska ne todella olivat kirjoittamattomia, hän joutui kirjoittamaan ne itse.

Kirjaa lukiessa tuli tietysti pohdittua itsekin omia ruokailutottumuksia. Mitenkäs ranskalaisia omat tapamme sitten ovat?

Sääntö #1: Vanhemmat ovat vastuussa lastensa ruokailukasvatuksesta.

Kyllä. Ruokatapojen opettaminen on osa kasvatusta, vaikka Suomessa sen merkitys onkin varmasti pienempi kuin Ranskassa. Nätisti puettuna sen voisi sanoa niin, että suomalainen ruokaetiketti on vapaampi. Tai sitten voisi sanoa, että suomalaisten ruokatavat ovat keskimäärin niin huonot, että nirsoileviin ruokapöytäriiviöihin ei jakseta kiinnittää huomiota. Eikä edes yritetä opettaa lapsia istumaan pöydässä vaan suunnataan pallomerien perässä huoltoasemille syömään einesruokia, koska se on niin paljon helpompaa.

Sääntö #2: Vältä tunnesyömistä. Ruoka ei ole lohduke, ei ajanvietettä, ei lelu, ei lahjus, ei palkinto eikä kurinpidon korvike.

Tähän mennessä en ole vielä ehtinyt törmätä tilanteeseen, jossa olisi tehnyt mieli vaikkapa vaimentaa lapsen itku herkuilla. Tunnistan kyllä sen, miten olemme uhanneet, ettei lapsi saa jälkiruokaa, jos pääruoka jää syömättä. Ranskalainen kun kuulemma esittäisi asian ”luonnollisena seurauksena”: ensi vihannekset, sitten jälkiruoka.

Sääntö #3: Vanhemmat päättävät ruoka-ajoista ja ruokalistasta. Lapset syövät samaa kuin vanhemmatkin: ei korvaavia ruokia eikä pikakokkausta.

Kyllä. Jos lapsi ei syö sitä, mitä tarjotaan, mitään muuta ei tule tilalle. Oli se aika, kun olimme huolissamme tytön painon ja pituuden kehittymisestä ja yritimme saada hänet syömään ihan mitä vain. Mutta kun neuvolassa oli tarpeeksi monta kertaa todettu, että tyttö kehittyy aivan normaalisti, tiukensimme linjaa: jos lapsi ei syö, hänellä ei ole tarpeeksi nälkä. Seuraavalla aterialla on sitten varmasti parempi ruokahalu. Sokerin kieltämiseen emme usko, ja myös lapselle tarjoaan leivonnaista tai kakkua, jos sitä on tarjolla myös aikuisille. Normaaliin arkeen se ei kuitenkaan kuulu. 

Sääntö #4: Ruokailu on sosiaalinen tapahtuma. Perheateriat syödään pöydän ääressä, ilman häiriötekijöitä.

Tämä on asia, jota olemme tietoisesti opetelleet niin pitkään kuin lapsi on ylipäänsä syönyt samoja ruokia meidän kanssamme. Arkena tämä tarkoittaa yhteistä päivällistä ja viikonloppuisin tilanteen mukaan aamiaista, lounasta tai illallista. Usein sekä aamiaista että illallista. Tv ei tavallisesti ole silloin päällä.

Sääntö #5: Syö kasviksia kaikissa sateenkaaren väreissä. Älä syö samaa pääruokaa useammin kuin kerran viikossa.

Kasviksia syömme monipuolisesti, ehkei nyt aivan sateenkaaren väreissä, mutta Suomen oloissa niiden monipuolisuutta olisi vaikea lisätä enempää. Samaa pääruokaa syödään kyllä usein kahtena päivänä peräkkäin, sillä monesti ruokaa tehdään tarkoituksellisesti kerralla sen verran, että se riittää kahdeksi päiväksi.

Sääntö #6: Nirsoille lapsille: Ei siitä tarvitse pitää, mutta maistaa täytyy. Nirsoileville lapsille: Ei siitä tarvitse pitää, mutta syödä se täytyy.

Tähän sääntöön on pakko palata, kun lapsi on vähän vanhempi. Nyt olemme kuitenkin vielä siinä vaiheessa, että hänen annetaan omaehtoisesti maistaa asioita ja vakuutella itse vieressä, millainen herkku on kyseessä.

Sääntö #7: Rajoita välipalat mielellään yhteen, enimmillään kahteen, päivässä, äläkä anna välipalaa, jos ruokailuun on alle tunti. Ei haittaa, vaikka ruoka-aikojen välillä tulisi nälkä. Syö itsesi kylläiseksi, älä täpötäyteen.

Välipaloja lapsi syö vain yhden, mutta ranskalaisesta tavasta poiketen meillä – ja varmaan kaikissa muissakin suomalaisissa perheissä – lapselle annetaan myös iltapala. Mutta ei tulisi kyllä mieleenkään antaa välipalaa, jos varsinaista ruokaa tarjotaan aivan piakkoin. Voi kunpa muistaisin itsekin, etten söisi itseäni aina täpötäyteen. Syytän siitä kymmenen euron lounasruokaa. Ja itse olen kyllä napostelija, joka tykkää syödä jotain pientä pitkin päivää…

Sääntö #8: Varaa aikaa sekä ruuanlaitolle että syömiselle. Hidas ruoka on onnen ruokaa.

Itse en käyttäisi arjessa mielelläni hirveästi aikaa ruoanlaittoon ja arvostan paljon ruokia, joiden valmistelu on hyvin nopeaa. Toisaalta en pidä ongelmallisena sitä, että ruoan kypsyminen vie aikaa. Rouvalle ruoanlaitto on puolestaan niin suuri intohimo, että hänen ei oikeastaan tarvitse edes varata erikseen aikaa ruoanlaitolle. Mutta hidas syöminen on minulle hyvin luontevaa. Olen työpaikalla käynyt lounastamassa vain yhden henkilön kanssa, joka on minua hitaampi nautiskelija.

Sääntö #9: Syö lähinnä kunnon kotiruokaa ja säästä herkut juhlahetkiin. Teollisesti valmistettu eines ei ole ”kunnon ruokaa”.

Kyllä. Syömme vain kotiruokaa tai lounasravintolaruokaa. En tiedä, mitä kaikkea nämä lounaspaikat saavat teollisesti valmistettuina puolivalmisteina tai täysin valmiina, mutta kotona emme eineksiä käytä. Herkut ovat heikkouteni. Jos jotain herkkuja on kotona, ne kyllä katoavat vähitellen. Parasta olisi, että niitä olisikin saatavilla vain juhlahetkinä. Mutta mikä sitten on herkku? Onko lounasravintolan sokeripitoinen jälkiruoka sellaista. Onhan se. Mutta kun siitä lounaasta maksaa sen kymmenen euroa, niin eihän sitä voi jättää ottamatta…

Sääntö #10: Syöminen on onnea, ei stressiä. Pidä ruokasääntöjä tapoina ja rutiineina äläkä tiukkoina sääntöinä: niistä voi hyvin joustaa silloin tällöin.

Kyllä. Esimerkiksi viikonloppuisin meillä usein on aivan toiset ruokailuajat kuin arkena – ihan jo siksi, että silloin koko perhe nukkuu merkittävästi pidempään ja toisaalta illallinen saatetaan syödä arki-iltaa myöhemmin, jolloin lapsikaan ei aina tarvitse iltapalaa. Vähän niin kuin Ranskassa. Le Billonin kirjassa ranskalaiset eivät kyllä tunnu noudattavan tätä viimeistä sääntöä. Kirjoittaja on varmasti kärjistänyt tilanteita, mutta lukiessani huomasin itse välillä jopa ärsyyntyväni kirjassa kuvatusta ranskalaisesta tiukkapipoisuudesta.

Silti on ihailtavaa, miten Ranskassa ruokaa arvostetaan ja miten hyvän ruoan koetaan olevan kaikkien oikeus asuinpaikasta, ammatista tai tulotasosta riippumatta. Meillähän pelkästään sitä, että ei halua syödä eineksiä, saatetaan pitää elitisminä.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille, joilla on pieniä lapsia.

Kommentit (36)
  1. Nyt on pakko kommentoida että sitterissä sormiruokailua ei todellakaan suositella tukehtumisvaaran takia. Sormiruokaillessa vauvan tulisi olla selkä suorassa tai etukuormassa ettei ruoka vahingossa joudu henkitorveen. Jos syöttötuolissa istuminen ei vielä onnistu niin sylissä voi oikein hyvin sormiruokailla. Tämä tieto siis parista sormiruokailukirjasta ja kuulostaa kyllä maalaisjärjelläkin järkevältä. Itsekin pelkäsin tukehtumisvaaraa ja alunperin tarkoitus ei ollut vauvan kanssa sormiruokailla. Vauva kun oli niin innokas omin käsin maistelemaan niin tulipahan muutettua ”suunnitelmaa” tässä asiassa ja sormiruokaillaan osittain. Sormiruokailussa erittäin mukava puoli on että vauvan voi ottaa mukaan ruokahetkiin kunhan vaan se istuminen syöttötuolissa onnistuu.

    Varsinaiseen blogikirjoitukseen liittyen täytyy kommentoida että nämä ranskalaisohjeet ruokailuun liittyen kuulostavat järkeviltä. Kuinka kasvatan Beben kirja on myös tarkoitus lukea, mutta liiallisesti ei ranskalaista kasvatusta tule ihannoitua kun eräällä lomamatkalla tuli vähän liian läheltä seurattua sivusta miten myös ruumiillinen kuritus ilmeisesti on ihan luonnollinen osa ranskalaista lastenkasvatusta.

  2. Suosittelen sormiruokailun aloittamista mahdollisimman pian kiinteiden maistelun alettua. Meillä illallinen syötiin yhdessä jo 6,5- 7 kk ikäisenä. Kaikki saavat syödä rauhassa omaa ruokaansa (lopuski tietenkin järkky siivo keittiössä, onneksi koira huolehtii lattialle tippuneet) Lapselle soveltaen samaa kuin aikuiselle, 8 kk iästä on syönyt lähestulkoon samaa ruokaa. Toki alkuun maitotuotteet korvattiin kasvimaidoilla yms. ja suola lisätään edelleenkin vasta aikuisten annokseen, Ainoa miinuspuoli on että purkkiruoat eivät maistu ollenkaan,kun olen alun soseetkin tehnyt itse, matkoilla tämä aiheutti vähän haastetta. Nyt vajaa vuoden iässä, voi syödä periaatteessa ravintolassakin samaa kuin aikuiset. Muksu on toistaiseksi todella ennakkoluuloton syöjä.

    1. R-vierailija
      14.2.2014, 18:27

      Hei ihan mielenkiinnosta kysyn, että mitä/millaista ruokaa tämä tarkoittaa ihan käytännössä? Meillä on siis nyt noin 6,5kk vauva, jolla ei ole hampaita vielä ollenkaan, eikä vielä istuminenkaan onnistu. Aamulla ja illalla saa puurot ja maidot, lounas- ja päivällisaikaan jotain kasvis/lihasosetta. Itsetehtyä sosetta kylläkin. Mutta en ymmärrä, että miten/mitä tuo voisi itse syödä jo. Toki jotain kurkkupalaa tai ruisleipäpalaa voi jo ikenillä imeskellä, mutta sose syötetään siis vauvan pötkötellessä sitterissä, kun istuminen syöttötuolissa ei suju vielä oikein tuettunakaan. Kommenttini ei siis ole mitenkään sarkastinen, vaan ihan oikeasti olen kiinnostunut, että joko tuo tenava voisi muka syödä itse ja mitä? 😀

      1. Kyllä sitterissäkin voi sormiruokailla. Meillä on ollut ihan sama tilanne, että istuminen syöttötuolissa on onnistunut vasta myöhemmin ja ekaa hammasta odotettu lähemmäs vuoden ikää. Ihan vaikka siitä maissinaksusta voi aloittaa. Hedelmät, keitetyt vihannekset (peruna, porkkana, kukkakaali, parsakaali), tomaatti, kurkku, kesäkurpitsa, pakastemarjat, kananmunan palat, makaronit, leipä jne. eli samoja ruoka-aineita, mistä teet soseet + samoja, mitä teillä aikuiset syövät ja on muutenkin ostettu. Jos vauva vie lelut suuhun, sinne menee yleensä ruokakin. 🙂

        1. R-vierailija
          16.2.2014, 07:50

          Mielenkiintoista! Ehkä olen itse vähän liikaakin pelännyt mahdollista tukehtumisriskiä, että saisi jonkun liian ison palan kurkkuunsa noista tai sitten vaihtoehtoisesti, että eihän tuo ikenillään saa niistä vielä mitään irti. Mutta täytyypä aloittaa kokeilut. 🙂

          1. Sormiruokaillessa lapsen pitäisi kuitenkin olla pystyasennossa, ei takakenossa, ettei ruokaa vahingossa valu kurkkuun ja aiheuta tukehtumisvaaraa. Jos lapsi ei vielä istu, voi häntä pitää sylissä. Täältä löytyy hyviä vinkkejä sormiruokailusta: http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=324

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *