Mitä on oikea elämä ja missä sitä voi viettää

Bloggaaminen on siitä jännä juttu, että koskaan ei voi tietää, missä jutussa keskustelu lähtee postauksen varsinaisesta aiheesta aivan tangentin suuntaan. Tällaista tapahtuu nykyisin melko harvoin, sillä keskustelu on siirtynyt aika pitkälti blogin julkisesta kommenttiketjusta Instagramiin ja sielläkin yksityisviesteihin.

Nyt kuitenkin viikonlopun postaukseeni ex tempore -illallisesta Basbasissa tuli sellainen kommentti, että se tuntui silittävän sekä itseäni että useampaa muuta vastakarvaan. Yleensä ohitan tällaiset kommentit hymiöiden kanssa, mutta tämä aihe oli itse asiassa sen verran kiinnostava, että päätin käsitellä sitä omassa postauksessaan.

Kommentoija tarttui aivan postaukseni lopussa olevaan toteamukseen, jossa pohdin, että olisi aika käydä Basbasissa pitkästä aikaa koko perheen kanssa. Edellisestä kerrasta kun on jo kaksi vuotta. Kommentissa meitä kehotettiin hyppäämään ykkösratikan sijaan yöjunaan ja matkustamaan pohjoiseen, jossa voisi olla ”lapsillekin ihan oikeaa elämää eikä vaan ravintolasta toiseen kulkemista ja valmiiksi ajateltuja leikkipuistojen vempaimia.”

Lukija ihaili Äidin puheenvuoro -tubettajan ja bloggaajan Inari Fernándezin perheen muuttoa vuodeksi Sodankylään ja sitä, että vanhemmat olivat valmiit ”antamaan lapsilleen kaikki ne hienot kokemukset ja OIKEAN elämän.”

Ja lopuksi ilmaan jäi vielä retorinen kysymys: ”Kumpiko jää lapsen muistiin; BasBasin ym.raflojen ruokalistat vai ne onnelliset leikit ja kokemukset ilman mitään tekemällä tehtyä aktiviteettia? Saisi olla vain lapsi.”

Pohditaanpa näitä asioita.

Aivan ensimmäisenä jäin miettimään, mikä on sitä oikeaa elämää, jota meillä Helsingissä ei ole mutta pohjoisessa on. Pohjoinen luonto on tietysti upeaa ja vaikkapa revontulista voimme täällä etelässä vain unelmoida, mutta eiköhän myös Lapissa se oikea elämä koostuu töistä, koulusta, päiväkodista, leikistä, ruoanlaitosta, kotitöistä, perheen yhteisistä hetkistä, harrastuksista ja liikkumisesta paikasta toiseen. Täällä on enemmän ihmisiä ja vilinää, Lapissa enemmän luontoa ja rauhaa, mutta ei elämä kummassakaan paikassa ole sen enemmän tai vähemmän oikeaa.

Enpä ole muuten koskaan kuullut, että joku kokisi leikkipuistot jotenkin huonoina paikkoina lapsille. Luulen, että myös Lapissa on keinuja, liukumäkiä, kiipeilytelineitä ja hiekkalaatikkoja.

Tunnen Äidin puheenvuoro -Inarin ja hänen vaihtovuotensa Sodankylässä. Ihailen itsekin sitä, että Inari on omalla aktiivisuudellaan saanut muutettua oman haaveensa ainutlaatuiseksi työmahdollisuudeksi, ja on todella hienoa, että hän on perheineen voinut toteuttaa tämän unelman. En osaa sanoa, onko muutto tehty lasten vuoksi vai lapsista huolimatta, mutta aivan varmasti vuosi Sodankylässä antaa koko perheelle unohtumattomia elämyksiä.  Hienoja kokemuksia varmasti löytäisi mistä vain, jos muuttaisi vuodeksi toiselle paikkakunnalle tai vaikka toiseen maahan. Monelle vastaava vaihtovuosi ei ole kuitenkaan mahdollista, sillä harva työ on noin vain siirrettävissä tuhannen kilometrin päähän.

Mitä tulee tähän ravintolasta toiseen kulkemiseen, olemme pohtineet juurikin, että emme ole käyneet lasten kanssa viime aikoina lainkaan tarpeeksi usein ravintoloissa. Kuten kerroin, tyttäreni on päässyt viimeksi Basbasiin kaksi vuotta sitten, mikä on sääli, sillä hän rakastaa ravintolaa ja ravintolassa hääräilevää Nikiä niin paljon, että emme todellakaan viitsineet kertoa, että kävimme ravintolassa jälleen ilman häntä.

Minun on siis vaikea vastata kysymykseen: ”Kumpiko jää lapsen muistiin; BasBasin ym.raflojen ruokalistat vai ne onnelliset leikit ja kokemukset ilman mitään tekemällä tehtyä aktiviteettia?”

Tyttäreni kyselee usein, koska voitaisiin taas käydä ”Nikin ravintolassa”. Hän ehdottaa vielä useammin, että voisimmeko käydä taas sushilla tai hampurilaisella. Eikä kyse ole mistään ruokalistasta vaan yhteisestä kivasta tekemisestä, ja jälkikäteen siitä muistetaan todennäköisesti vain että olipa hyvää ja kivaa. Paitsi jos on niin hyvää kuin Basbasin viiriäisenkoivet, joita tytär muistelee vielä näin kaksi vuotta myöhemminkin.

Ovatko tekemällä tehtyjä aktiviteetteja siis muutkin asiat kuin ravintolaillalliset? Teatteriesitykset? Elokuvat? Museoretket? Uimahallikäynnit? Luistelu? Taide- ja liikuntaharrastukset? Linnanmäki? Voin taata, että nämä kaikki jäävät lapsen mieleen vähintään yhtä tärkeinä kokemuksina kuin se, että oltiin kotona ilman sen suurempia suunnitelmia.

Ja kyllä, niitäkin päiviä on oltava viikossa kun ollaan vain kotona: pelataan pelejä, kootaan legoja, luetaan kirjoja, piirretään, maalataan, tehdä yhdessä ruokaa, katsotaan jokin elokuva… Lapsilla kuuluu välillä olla myös tylsää, ja hyvin usein kerromme lapsille, että nyt heidän on keksittävä tekemistä ihan itse.

Jos lapsi käy ravintolassa hän todella menettää pari tuntia vapaata leikkiaikaa, mutta sitä on aivan riittävästi kaikkina muina päivinä. Ja mitä ihmeen väliä sillä edes on, kumpi jää lapsen muistiin? Eivät ravintolaillalliset ja onnelliset leikit sulje toisiaan millään tavalla pois.

”Saisi olla vain lapsi”-lausahdus vetää lähes sanattomaksi. Lasten kuuluisi siis pysyä kotona – tai matkustaa Lappiin vanhempien töiden mukana – eikä ainakaan käydä missään ravintoloissa? Kyllä minun mielestäni lapsi saa olla vain lapsi myös ravintolan pöydässä. Samoin kuin kaikissa näissä muissa tekemällä tehdyissä aktiviteeteissa, joita teemme ja joissa käymme juuri lasten vuoksi.

Kuulostaisi kyllä aika helpolta, jos lasten kanssa ei tekisi yhtään mitään eikä kävisi missään, mutta se ei ole meille OIKEAA elämää.

Minä en halua tyrkyttää omaa elämäntyyliämme kenellekään enkä ohjeistaa muita siitä, mitä lasten kanssa pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Enkä varsinkaan sanoa, että Helsingin keskusta on ainoa oikea asuinpaikka, sillä tiedän, että moni perhe ei muuttaisi tänne edes pakon edessä. Mutta sellaista ajatusta en hyväksy lainkaan, että elämä olisi jotenkin enemmän tai vähemmän oikeaa jossain toisessa paikassa.

Erilaista se kyllä on, ja kaupunkilaislapset elävät monin tavoin rajatummassa ja valvotummassa ympäristössä, eikä kaupungin keskustassa asuvia lapsia voi päästää kulkemaan vapaasti edes kotipihallaan ennen kuin ala-asteiässä. Olemme hyväksyneet tämän ja osittain samasta syystä hankimme myös puutarhamökkimme, jossa pihalla voi leikkiä vapaammin.

Haluaisin muistuttaa myös, että lukijat näkevät tässä blogissa vain murto-osan elämästämme. Jonkin yksittäisen postauksen lukemalla voi varmasti muodostaa ihan millaisen mielikuvan tahansa, mutta se kuva on väistämättä yksipuolinen.

Aivan loppuun sanon vielä, että käsittelin nyt yhtä yksittäistä kommenttia aivan suhteettoman pitkällä tekstillä, mutta kyseinen kommentti meni harvinaisella tavalla henkilökohtaisuuksiin arvostelemalla julkisesti sekä koko perheeni elämää että viestimällä nimimerkkiä myöten, että meille lastemme elämä ei ole tärkein. Tällainen kommentointi ei ole OK, eikä se ole millään tavalla hyvän käytöksen mukaista. Jos luet tämän, toivottavasti ajattelet asiaa.

Kommentit (46)
  1. Erikoiset Asiantuntijat
    4.3.2020, 19:59

    En haluaisi osallistua mihinkään kuumana käyvään keskusteluun, mutta itse lapsemme jo aikuisiksi kasvattaneina en näe mitään pahaa siinä, että lasten kanssa silloin tällöin käydään ravintolassakin. Sehän on yksi elämän osa-alue ja kuuluu yleissivistyksen ja kasvatukseen. Oppivat pienestä pitäen, kuinka siellä toimitaan ja ollaan asiakkaina ja miten kuuluu käyttäytyä ja kunniottaa ruokaa ja sen valmistajia ja muita asian kanssa työtä tekeviä. Ja siis nyt on kyse muistakin ravintoloista kuin vain mäkkäristä tai pizzeriasta. Meillä lapset opetettiin jo pienenä ottamaan itse ruokansa seisovasta pöydästä. He osasivat homman jo itsenäisesti hyvin nuorina, ulkomaillakin käydessään.

    1. Samaa mieltä 🙂

  2. Kiinnostava aihe ja tavoitan tän teeman myös itse. Eli kuten totesit vaikka oli yksittäinen kommentti, niin on tää kysymys kyl laajemmin olemassa. Olen ihastellut teidän perheen elämää juuri sen monimuotoisuudesta kun mukavasti sekä arkea ja erityisempää toimintaa:) Ja ennen kaikkea koko perhe huomioiden. Välillä tuntuu että valinta asua Helsingissä ja varsinkin kasvattaa lapset täällä on aihe, jota saa muualta käsin Suomea avoimesti kritisoida ja kauhistella. Olen itse muuttanut tänne itäsuomesta ja lähes joka ikinen kerta kun kaverit sieltä vierailee täällä tai minä kotiseudulla nousee puheenaiheeksi Helsingin haukkuminen. Ja tuntuisi itselle todella epäkohteliaalta ja myös epärelevantilta samaan tapaan puhua kun kyläilen kaverin kotikaupungissa. Tuntuu että elämä Helsingissä ja kehäkolmosen sisäpuoli on vähän sellainen sylkykuppi jota on hyväksyttyä haukkua. Tokihan täälläkin omat ongelmansa ovat lasten kasvupaikkana tai arkisessa elämässä. Mutta käytännössä usein syrjäseudummalla asuessa on pitkät matkat töihin, kouluun, harrastukseen, kavereille ja näin elämästä kuluu paljon autossa matkustaessa ja perheen yhteinen aika voi jäädä jopa paljon vähäisemmäksi. Itselle on lasten kasvattaminen täällä tuntunut myös eettisestä näkökulmasta paremmalta kun omalla pienellä paikkakunnolla suvaitsemattomuus ja jopa rasismi on hyvin arkista. Pitkä kommentti eli osuit kyllä naulankantaan tällä postausaiheella:)

    1. Hyvät ja huonot puolensa varmasti sekä kaupunki- että maaseutuasumisessa ja myös kaikella siinä välillä. Ja lopulta lasten onnellisuuteen vaikuttaa varmasti eniten aivan muut seikat kuin se sijaitseeko koti keskustassa, kerrostalolähiössä vai omakotitalossa metsän reunassa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *