Muse kävi Suvilahdessa – kenet haluaisin nähdä seuraavaksi?

Palataan hetkeksi viikon takaiseen Musen Simulation Theory -kiertueen konserttiin Suvilahdessa.

Olen käynyt muutaman kerran aiemminkin Musen Helsingin-keikoilla, ja tiesin bändin olevan erinomainen livenä. Laulaja Matthew Bellamy on valovoimainen esiintyjä ja bändin show’t suurieleisiä. Niissä mennään silti musiikki edellä eikä muu kikkailu ole pääosassa. Myös Musen levyjä olen kuunnellut ahkerasti, vaikka kovinkaan monen laulun sanoja en ole tullut opetelleeksi.

Satuin saamaan paikan aivan esiintymislavan läheltä, runwayn vierestä, kun järjestysmies vinkkasi portilla, että tänne ns. VIP-alueelle jaettiin rannekkeita lavan vieressä. Yksin liikkuva keski-ikäinen herrasmies näytti siis tarvitsevan arvolleen sopivan paikan.

Konsertti oli sopiva kattaus vanhempia hittejä ja uusimman levyn kappaleita. Vanhemmat hitit kuten Time is Running Out, Starlight ja Uprising olivat  varsinaista yhteislaulua, ja naureskelin muutamalle ottamalleni videopätkälle, että yleisön laulu (oma ääneni mukaan lukien) kuuluu niillä voimakkaammin kuin Bellamyn tenori.

Musen keikat ovat olleet yksi toisensa jälkeen mahtipontisempia. Simulation Theoryn konsertti jatkoi samaa trendiä, ja konsertti oli kaikin tavoin vielä huikeampi spektaakkeli kuin edellisen Drones-kiertueen konsertti Areenalla. Taannoinen Olympiastadionin keikka oli kyllä sekin näyttävä, ja siitä jäi mieleen erityisesti massiivinen pyrotekniikka. Nyt lavaa hallitsi järjettömän kokoinen videoscreeni ja konsertin loppupuolella lavan takaa noussut luurankorobotti.

Konsertti oli Suvilahdessa taivasalla, joten onneksi ilma sattui olemaan paras mahdollinen. Sateen mahdollisuus mietitytti lippua ostaessa, mutta konsertin lähestyessä alkoi näyttää yhä varmemmalta, että siitä saadaan nauttia poutasäässä.

Ulkokonsertissa valot eivät tietenkään pääse täysiin oikeuksiinsa, mutta tällaisessa ilta-auringonpaisteessa vedetyssä keikassakin on oma tunnelmansa.

Tapahtuman järjestäjä lähetti myöhemmin sähköpostiin palautekyselyn, jonka viimeinen kysymys oli, minkä ulkomaisen artistin haluaisin nähdä seuraavaksi Suomessa, ja se olikin yllättävän vaikea kysymys.

Ilmiselvä vastaus on tietysti Madonna (koska 30 vuotta kestänyt fanitus), ja haluaisin myös nähdä Queen + Adam Lambertin, sillä missasin heidän molemmat Suomen-keikkansa aiemmin. Mutta sitten en keksinytkään ketään muuta. En tunne enää lainkaan nykyistä pop- ja rock-musiikkia, ja jos joskus vahingossa satun kuuntelemaan jotain muuta kuin Radio Classicia, musiikki lähinnä ärsyttää. Kerran yritin ottaa selvää, millaista musiikkia nykyisin on listoilla ja kuuntelin Spotifyn Top 100 -listaa. En pystynyt.

Ja sitten ymmärsin sen: olen virallisesti keski-ikäinen. En ymmärrä ”nykynuorison” musiikkia, ja pystyn nyt samaistumaan niihin keski-ikäisiin ihmisiin, jotka eivät 1990-luvulla jaksaneet kuunnella sitä ”jumputusta”, jota soitin omista stereoistani. Toistan siis täsmälleen samaa kaavaa kuin kaikki edellisetkin sukupolvet sillä erolla, että se jumputus on nyt sitä, mihin omat korvat ovat tottuneet, ja räppi ja hiphop saavat ne vuotamaan verta.

Että näin. Koska en siis ymmärrä enää musiikista mitään, en halua kuunnella ketään ja Madonnakaan tuskin tulee enää Suomeen (lähimmät paikat seuraavalla opperatalokiertueella olisivat olleet Lontoo ja Pariisi), voinen lopettaa keikoilla käymisen tähän.

Odotan muutaman vuoden ja alan pian viedä tytärtäni katsomaan Marcus ja Martinusta tai kuka teini-idoli sitten sattuu olemaankaan pinnalla.

Kiitos siis Muselle. Me ehkä näemme vielä, ei ehkä ihan näin lähietäisyydeltä, mutta jos ei, tähän oli hyvä lopettaa!