Notre Damen kellonsoittaja -musikaali on Disneyn elokuvaa tummempi ja vaikuttavampi

Disneyn Notre Damen kellonsoittaja -musikaali avautui Tampereen teatterissa kaksi viikkoa sitten, ja Georg Malviuksen ohjaama esitys on kerännyt jo pitkän liudan ylistäviä arvioita. Eikä ihme, sillä tarina on hyvin vaikuttava ja toteutus huippuluokkaa.

Kellonsoittaja oli ilmestyessään vuonna 1996 varsinainen outolintu Disneyn animaatioiden joukossa. Myöhäiseen keskiaikaan sijoittuvan synkän tarinan pääosassa on rujo ja epämuodostunut hahmo, kantava teema on vanhan miehen seksuaalinen himo nuorta romaninaista kohtaan ja miehen tultua torjutuksi nainen on määrä polttaa noitana roviolla.

Animaatioelokuva oli kuitenkin vain siloiteltu versio Victor Hugon alkuperäisestä tarinasta, ja elokuvassa tarinalla oli onnellinen loppu. Elokuvaan oli myös lisätty yksinäisen Quasimodon kiviset ystävät, puhuvat gargoilit, jotka toivat vakavaan tarinaan huumoria.

Nykypäivänä olisi vaikea kuvitella Disneyn enää ottavan vastaavanlaista riskiä elokuvissaan, ja erikoiselta valinnalta kellonsoittaja tuntuu myös musikaaliksi. Alkuperäisessä elokuvassa on käytännössä vai yksi tunnettu kappale, eikä sekään olen verrattavissa Leijonakuninkaan, Kaunottaren ja Hirviön tai varsinkaan Frozenin hitteihin.

Kellonsoittajaa ei ole muiden Disney-musikaalien tavoin koskaan nähty Broadwaylla, ja se on saanut ensi-iltansa alun perin Berliinissä. Sittemmin Disney on lisännyt vielä uusia lauluja ja tehnyt musikaalista linsensoitavan tuotteen. En tiedä, onko musikaali alun perinkin ajateltu tehtävän edeltäjiään (ja seuraajiaan) pienimuotoisemmaksi vai ovatko tekijät todenneet kesken projektin, että synkkä tarina ei sittenkään sovellu suurelle amerikkalaiselle yleisölle, mutta ovat kuitenkin viimeistelleet sen muuta käyttöä varten.

Jos animaatioelokuvassa alkuperäistä tarinaa olikin siistitty perheystävällisemmäksi, musikaali vetää kokonaisuutta aivan toiseen suuntaan ja on jotain Hugon alkuperäisen tarinan ja elokuvan väliltä.

Erot elokuvan ja musikaalin välillä ovat niin ilmeiset, että olen samalla sekä hämmentynyt että positiivisesti yllättynyt. Hämmentynyt siksi, että nimenomaan Disneyn Notre Damen kellonsoittajana tuotettu musikaali antaa odottaa, että tarina olisi hyvin uskollinen juuri sille Disneyn elokuvan versiolle. Toisaalta juuri se, että musikaali ei olekaan lapsiystävälliseksi siistitty avaa siihen aivan uusia teemoja ja tekee kokonaisuudesta huomattavasti traagisemman ja myös koskettavamman ja vaikuttavamman.

Frollo onkin nyt Notre Damen katedraalin arkkidiakoni, Quasimodo puolikuuro ja musikaalin loppu ei ole lainkaan onnellinen. Yllättävää on myös se, että Quasimodo esitetään Frollon veljenpoikana, eikä Frollolla ole tässä versiossa mitään tekemistä Quasimodon äidin kuoleman kanssa.

Paljon on myös yhtäläisyyksiä, ja esimerkiksi Quasimodon taustatarina esitetään nukketeatterin keinoin elokuvaa mukaillen, vaikka tarina onkin erilainen. Puhuvat gargoilit ovat tässäkin versiossa mukana ja tuovat esitykseen huumoria, mutta mistään komediasta ei ole kyse.

Musikaalissa nähdään esimerkiksi kohtaus, jossa Esmeraldaa vikitellyt Frollo riisuu ylävartalonsa paljaaksi ja ruoskii itsensä verille rangaistuksena papille kielletyistä lihan himoista. Esitystä ei suositella alle 12-vuotiaille, ja kehotan ottamaan tämän suosituksen todesta.

Tampereen teatterin versiossa musikaalista kolme tekijää nousee ylitse muiden. Ensinnäkin Petrus Kähkönen tekee Quasimodona hienon ja koskettavan roolin ja osoittaa jälleen olevansa maan kenties kovin musikaalitähti. Jos näit Helsingin kaupunginteatteri Shrekin, Vampyyrien tanssin tai Kinky Bootsin, tiedät mitä tarkoitan.

Toinen huikea ja hyvin vahva rooli on Ilkka Hämäläisellä, joka esittää Frolloa. Lukemani mukaan hänet oli poimittu produktioon Kansallisoopperan lavalta, jossa hän vuorotteli Oopperan kummituksen pääosassa. Komeaa hänen laulunsa onkin ja ristiriitaisen hahmon tulkinta vaikuttavaa. Lisäksi arvostan sitä, että produktiossa on ylipäänsä näin keskeinen rooli selkeästi varttuneemmalle laulajalle.

Musikaalin kolmannessa pääosassa on katedraali ja Marjatta Kuivaston huikea lavastus. Koko teatteri tuntuu muuttuneen kirkoksi, sillä lavastus jatkuu osittain katsomon puolelle, ja myös kivipatsaiksi naamioitu kuoro istuu katsomon parvella kuin kirkon lehtereillä. Musikaalin avauskohtauksessa lavan takaosaan heijastettava kuva saa tuntemaan kuin todella katselisi Notre Damen alttarille. Näyttävä on myös kellonsoittajan kotina toimiva kellotorni.

Muissa keskeisissä rooleissa ovat Josefin Silén Esmeraldana, Lari Halme Phoebusina, Antti Lang Clopinina ja Risto Korhonen musikaalin kertojana. Kaikki tekevät hienot roolit ja laulavat myös vakuuttavasti, ja sekä Silén että Lang pääsevät esittämään taitojaan myös tanssijoina.

Musiikki soi niin hienosti, että ehdin jo epäillä sen tulevan nauhalta, mutta kyllä se livenä esitettiin.

Ainoa varsinainen kritiikkini kohdistuu äänentoistoon, sillä paikoin joukkokohtauksissa oli niin paljon hälyä ja melua, että varsinaisesti äänessä olevien näyttelijöiden repliikkejä ei ollut kuulla.

Nyt tietysti monet haluavat tietää, kumpi on mielestäni parempi, Helsingin kaupunginteatterin Pieni Merenneito vai Tampereen teatterin Kellonsoittaja. Vertailu on mahdotonta, sillä kyseessä on niin erilaiset ja niin eri kohdeyleisölle suunnatut teokset, ja molemmat ovat omilla tavoillaan huikeita kokonaisuuksia.

Merenneito on koko perheen hyvän mielen show ja Kellonsoittaja taas traaginen tarina ulkopuolisuudesta ja syrjinnästä. Toisesta poistutaan hymyssä suin hyräillen tuttuja lauluja, toisesta pyyhkien silmäkulmia. Notre Damen kellonsoittajan lopussa vaimoni oli niin liikuttunut, ettei pystynyt vähään aikaan edes puhumaan. Molemmat jäävät mieleen yksinä parhaista ja näyttävimmistä musikaaleista, joita tässä maassa on nähty.

Onneksi voi valita molemmat.

Kuvat: Heikki Järvinen /  Tampereen teatteri

Pressilippu saatu Tampereen teatterilta

Aiemmin Tampereen teatterissa nähtyä: Cats-musikaali