Oopperasta ja Jevgeni Oneginista

Ooppera on ollut minulle jostain syystä hyvin vaikeasti lähestyttävä taiteenlaji. Olen nähnyt aiemmin livenä vain Mozartin Taikahuilun, kolmesti, mutta muuten en ole uskaltautunut katsomaan edes tunnetuimpia teoksia. Tavallaan olen ollut kuitenkin kiinnostunut, mutta kynnys lähteä oopperaan on ollut liian iso. Mistä aloittaa, kun ei tunne teoksia juurikaan?

Innostuimme Rouvan kanssa jo hyvän aikaa sitten kuuntelemaan kotona radiosta päivittäin Radio Classicia, ja vähitellen sisälläni alkoi syntyä oopperakipinä. Kuuntelin radion sunnuntaisissa oopperailloissa korvat höröllä mm. Verdin La Traviataa ja Puccinin Madama Butterflyta, ja radiosoittoon päässeet yksittäiset aariat ja ensemblet alkoivat kuulostaa hyviltä.

Päätin tutustua taidemuotoon myös livenä.

Nyt olen käynyt katsomassa viime kuukausina Mozartin Figaron häät ja Wagnerin Lentävän hollantilaisen sekä NYC:in Metropolitan Operassa Rossinin Sevillan parturin. Olin oikeastaan ajatellut käydä katsomassa myös Kansallisoopperan version Sevillan parturista, mutta en saanut sitä aikaiseksi ennen kuin esitykset päättyivät tältä keväältä. Viime viikolla pääsimme Rouvan kanssa yhdessä katsomaan Tšaikovskin Jevgeni Oneginin.

Kirjoitin NYC:in matkalta Metistä, ihan jo legendaarisen oopperatalonkin vuoksi, mutta syksyn Kansallisooppera-kokemuksistani en kirjoittanut blogiin. Minun oli vaikea löytää sanoja. Musikaaleista olen kirjoittanut monesti, ja niiden suhteen osaan jäsennellä ajatuksiani paremmin, mutta oopperasta kirjoittaminen tuntui liian vaikealta. En tiennyt tarpeeksi eikä ollut vertailukohtia.

Nyt, kun olen nähnyt melko lyhyellä aikavälillä neljä oopperaa, pystyn analysoimaan jo hieman paremmin omia ajatuksiani näkemistäni teoksista.

Ensimmäinen odotukseni oli, että kuulisin oopperoissa tuttuja sävelmiä, ja olin yllättynyt, että niinkin tunnetusta oopperasta kuin Figaron häistä, en löytänyt tuttuja, Sevillan parturin Largo al factotumin veroisia aarioita tai samanlaista hittikimaraa kuin Taikahuilusta. Koominen epookkiooppera isoine peruukkeineen jätti päällimmäiseksi ajatuksen, että seuraavalla kerralla haluaisin kuulla jotain aivan muuta.

Wagnerin Lentävä hollantilainen oli musiikiltaan minulle tuntemattomapi kuin Figaron häät, mutta se oli todella vaikuttavaa. Huomasin pitäväni huomattavasti enemmän vakavammasta ja melankolisemmasta oopperasta. Lentävässä hollantilaisessa minua häiritsi kuitenkin teoksen modernisointi. Lentävä hollantilainen ei ollut lainkaan valtamerillä seilaava merikapteeni vaan alkoholisoitunut taidemaalari, joka liikkui taidepiireissä. Laiva oli vaihtunut taidegalleriaksi.

Ymmärrän, että kun samoja teoksia esitetään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, tekijät haluavat etsiä uusia tulkintoja ja monet katsojatkin varmasti arvostavat sitä. Mutta minua kummastutti, että libretossa tarina liikkuu merellä, laivalla ja satamissa ja näyttämöllä näkyy jotain aivan muuta. Modernisointi oli varmasti hyvin onnistunut ja lavastus toimi hienosti, mutta itse huomasin miettiväni koko ajan, että mitäköhän oopperassa oikeasti tapahtuisi tässä kohtaa. Olisi siis hyvä, että olisi nähnyt Lentävästä hollantilaisesta jonkin hyvin klassisen version ennen kuin lähtee etsimään uudempaa.

Nyt päästään vihdoin Jevgeni Oneginiin, ja tämän teoksen ansiosta uskalsin kirjoittaa tämän postauksen. Pidin oopperasta nimittäin todella paljon.

Tarina on kaikkea muuta kuin kepeä. Omahyväinen Jevgeni Onegin särkee tähän ihastuneen nuoren Tatjanan sydämen repimällä Tatjana kirjoittaman kirjeen palasiksi. Onegin alkaa flirttailla juhlissa Tatjanan sisaren ja ystävänsä Lenskin morsiamen, Olgan kanssa. Lenski haastaa juovuspäissään Oneginin kaksintaisteluun, jossa hän myös saa surmansa. Onegin tapaa Tatjanan uudelleen vuosien päästä, kun tämä on mennyt naimisiin vanhemman ruhtinaan kanssa, ja Onegin kiinnostuu tästä vihdoin. Tatjana suhtautuu häneen kuitenkin kylmästi.

Pääosissa olivat Josef Wagner Oneginina ja Elena Stikhina Tatjanana. Lenskin roolin lauloi Tuomas Katajala. Hienot suoritukset kaikilta.

Tšaikovskin musiikki oli upeaa, melankolista ja dramaattista. Lavastuksessa yhdistyivät kekseliäästi sisä- ja ulkotila, ja vino lattia ja seinät tekivät hauskan surrealistisen vaikutelman. Lavalla oli ajoittain myös valtavasti ihmisiä, joukkokohtauksissa jopa 60 laulajaa ja tanssijaa, mikä teki esimerkiksi juhlista todella eläväiset ja näyttävät. Oli hauskaa nähdä oopperassa myös tanssijoita. Puvustuskin oli säkenöivä. 

Aivan alussa pelkäsin, olisinko liian väsynyt katsomaan esitystä, mutta verkkaisen alun jälkeen se tempaisi pian mukaansa niin, että tapahtumia ja juonenkäänteitä seurasi aivan jännittyneenä. Olisin katsonut ooperaa pidempäänkin. Myös Rouva oli haltioissaan.

Eli tällaista lisää! Dramaattista ja melankolista! Suuria tunteita!

Onko suosituksia?

Toisaalta haluaisin nähdä klassikoiden klassikoita, mutta toisaalta tutustua johonkin moderniinkin oopperaan. Ensi kaudella näytti olevan tulossa jälleen mielenkiintoisia esityksiä kuten Verdin Rigoletto ja La Traviata ja Puccinin Madama Butterfly. Ja olisipa hienoa käydä joskus myös Savonlinnan oopperajuhlilla!

 

Olen muuten käynyt tutustumassa viime aikoina myös balettiin. Lue lisää:

Joutsenlammesta,
Romeosta ja Juliasta ja
Muumibaletista.