”No tämähän on aivan perseestä! Eihän tällaisessa ole (vit*) mitään järkeä!” kiukuttelin eilisen vauvauinnin jälkeen. Jos kolmas kerta toden sanoo, nyt ei näytä kovin hyvältä.

1. uintikerta: Tyttö hymyili muille vauvoille ja polski reippaasti vedessä sen vartin, jonka vietimme altaassa. Suihkussa hän sai kuitenkin hirveän raivokohtauksen, joka jatkui siihen asti, kunnes vein hänet liikuntakeskuksen eteisessä odottavalle äidilleen.

2. uintikerta: Tyttö alkoi itkeä saman tien, kun menimme veteen. Hän kävi pari kertaa kesken uinnin rauhoittumassa äitinsä sylissä altaan reunalla, äiti kun ei itse ole mukana altaassa. Itku kuitenkin loppui, kun menimme pesulle, ja lämmin suihku vatsaa vasten sai hänet jopa naureskelemaan.

3. uintikerta: Katastrofi. Tyttö itki siitä hetkestä alkaen, kun vaihdoin hänen vaippansa uimavaippaan. Vedessä hän ei viihtynyt pitkään, ja annoin hänet jopa kolme kertaa uinnin aikana äidilleen tyynnyteltäväksi pyyhkeen sisään. Kun tyttö alkoi hymyillä varovasti, otin hänet takaisin veteen, ja hänen naamansa alkoi kääntyä saman tien nurinpäin. Edes lämmin suihku ei rauhoittanut häntä tällä kertaa, vaan hän huusi ja raivosi suihkussa ja pukuhuoneessa naama punaisena ehkä pahemmin kuin ikinä. Ne minuutit tuntuivat hyvin, hyvin pitkiltä. 

Ensimmäisellä kerralla itkeskely taisi olla muista vanhemmista vielä herttaista ”alkukankeutta”, ja sain sääliviä katseita. Eilen katseet tuntuivat enemmänkin ei-kai-nyt-taas-tyyppisiltä. Pitääkö vielä lisätä, että kenenkään muun vauvat eivät ole itkeneet kertaakaan – siis ei edes yhtä kertaa – vedessä eivätkä suihkussa.

Rouva ei ole osallistunut uinteihin muuten kuin altaan reunalla, ja hän on kertonut, miten toiset naiset ovat liikuntakeskuksen aulassa vuoroin surkutelleet ja vuoroin kauhistelleet pukuhuoneesta kantautuvaa infernaalista möykkää. ”Juu, se on minun lapseni”, Rouva on hymyillyt vaivautuneena.

Huoh. Nyt pitäisi pohtia tämän harrastuksen tulevaisuutta. Vauvauinnista on ilmeisesti hyötyä uimataidon kehittymisen kannalta sekä mökkeilyturvallisuuden suhteen (jos lapsi putoaa järveen, hän osaa pidättää hengitystä), mutta pääasiassa homman pitäisi olla kivaa. Mitäs sitten, jos se ei olekaan?

Pitäisikö siis kokeilla vielä yksi kuukausi, pitää kuukausi tai pari taukoa vai luovuttaa kokonaan? Pitäisikö polskimista treenata kotona kylpyammeessa?

Voisimme tietysti kokeilla vielä ensi kerralla siten, että myös Rouva tulee mukaan altaaseen, jos tyttö kokisikin olevansa paremassa turvassa äitinsä sylissä. Se kyllä särkisi isän sydämen.