Vauvatankkaus
Sain lauantai-iltana Rouvan ja Neidin takaisin kotiin kuuden päivän eron jälkeen. He viettivät koko viikon maalla, ja itse kävin loppuviikosta pienellä työmatkalla Saksassa. Tämä oli pisin aika, jonka olen ollut erossa vauvasta.
Voiko olla mahdollista, että tyttö on kasvanut viikossa jotenkin tosi paljon? Hän seuraa huomattavasti skarpimmin kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu, kiepsahtaa sängyssä helposti vatsalleen, nauraa ääneen entistä enemmän ja viihtyy myös paremmin itsekseen lelukaaren alla.
Mutta entä ne kuusi edellistä päivää ja Saksan-matkani? Kuusi päivää totaalista vauvavapaata?
No ei aivan.
Heti ensimmäisenä iltana, kun olin yksin kotona, vaihdoin Facebook-profiilikuvakseni kuvan, jossa olen tytön kanssa. Sitten kävin ihailemassa profiilikuvaa sen jälkeen joka päivä. Monta kertaa päivässä.
Pyysin Rouvaa ottamaan kuvia tytöstä ja lähettämään niitä minulle. Sitten katselin kuvia puhelimestani uudelleen ja uudelleen. Ja esittelin niitä työkavereilleni. Ja vaihdoin puhelimeni taustakuviksi.
Perjantai-iltana Saksassa käytin merkittävän osan illasta keskustelemalla kollegani kanssa lapsesta, raskaudesta ja isyydestä, hänkin kun odottaa esikoistaan.
Niin. Ikävä. Kaipasin koko viikon pientä tyttöä syliini – vauvatankkausta, niin kuin meillä on tapana sanoa.
Tänään heräsin siihen, että joku puristelee nenääni ja työntää pieniä sormiaan suuhuni. Kello oli puoli seitsemän, mutta tyttö hymyili vieressäni leveästi, ja hänen suuret silmänsä kertoivat, että yöunet on nyt nukuttu.
Äiti sai jäädä jatkamaan uniaan ja isä vauvatankkausta koko rahalla. Kaikki voittivat.
