Ohhoh tätä liikkumattomuutta. Olen aina ajatellut, että ihmisellä on aikaa siihen, mihin sitä haluaa käyttää. Nyt olen joutunut toteamaan, että niin ei ehkä olekaan. Kun on joutunut priorisoimaan asioita, liikunta on se, mistä olen tinkinyt. Ei hyvä. Kun rutiini on katkennut, on vaikea päästä uudelleen alkuun.

Yritin elvyttää lenkkeilyä tuossa kesäkuussa, mutta sitten tuli kesäloma maalla. Metsätiellä ei ole lähtökohtaisesti mukava juosta, ja lisäksi koko heinäkuun satoi.

Salilla kävin toukokuun alussa ja seuraavan kerran nyt heti syyskuussa. Ja sekin onnistui eilen siksi, että olin illan yksin kotona, sillä Rouva on Neidin kanssa maalla koko viikon.

Kävin aiemmin salilla ennen töitä parina-kolmena päivänä viikossa. Se vaati heräämistä kuudelta. Nyt pääsen juuri ja juuri sängystä seitsemältä ja ehdin ilman saliakin hädin tuskin töihin yhdeksäksi.

Kun liikuntatavat muuttuvat mutta syöminen ei, voi arvata seuraukset.

Lenkkeily koiran kanssa töiden jälkeen tuntuu hyvältä ajatukselta aina silloin, kun ei ole aika vetää lenkkareita jalkaan. Rouva sai myös taas luvan alkaa juoksemaan, ja hän lähtee mielellään koiran kanssa ulos, kun tulen töistä. Saan siis itse silloin vauvan syliini ja siten hyvän syyn lösähtää sohvalle.

En minä voi tästä kuitenkaan syyttää ketään muuta kuin itseäni.

Mistä siis löytyisi tarvittava aika – ja varsinkin se motivaatio?