Omenamehun puristaminen on satokauden loppuhuipennus

Puutarhamökin satokauden varsinainen loppuhuipennus on omenamehun puristaminen. Viime vuonna sato jäi kahden kuivan kesän jälkeen niin pieneksi, että mehua ei tarvinnut puristaa, mutta tänä vuonna on ollut taas erittäin hyvä omenavuosi.

Olen kanniskellut muutaman viikon ajan omppuja kotiin jo sen verran, että omenahilloa ja -sosetta on säilötty jääkaappiin ja pakastimeen aivan riittävästi, ja (s)omenapiirakoita ja -paistoksiakin on päästy nauttimaan useita kertoja. Katselin puissa yhä kypsyviä omenia sillä silmällä, ja kun näytti siltä, että viimeinenkin puu alkoi vähitellen tiputella hedelmiään, päätin, että nyt on aika tehdä lopuista omenoista omenamehua.

Päätökseen vaikutti sekin, että totesin, etten jaksa enää käydä keräilemässä omenoita maasta paria kertaa viikossa ja kuljettaa niitä kotiin pyöräni sarvista roikottaen.

Sain ajan melko nopealla varoituksella: soitin Sipoon mehuasemalle lauantaiaamuna, ja valitsin tarjolla olevista ajoista myöhäisen sunnuntai-illan. Laskeskelin, että ehdin kyllä tyhjentää puut, huuhdella omenat, käydä hakemassa naapurin auton lainaan ja ajella illaksi Sipooseen, kun aloitan sunnuntaina viimeistään puolilta päivin. Jos lauantaille ei olisi luvattu sadetta aivan koko päiväksi, olisin saattanut kerätä omenat jo edellisenä päivänä ja ottaa mehun puristamiselle aamuajan, mutta tämäkin oli oikein hyvä vaihtoehto.

Omenoiden määrää oli melko vaikea arvioida. Puissa ei näyttänyt alhaalta luotujen silmäysten perusteella olevan aivan hirvittävästi hedelmiä ja arvelin, että saisin kasaan noin 60 – 80 kg.

Kun olin tyhjentänyt pienemmän puun ja yhden toisen puun jämät, epäilin saaneeni kasaan kuitenkin jo viitisenkymmentä kiloa, ja viimeisessä puussa näytti olevan suurin piirtein saman verran.

Ei ihan.

Kun olin pudotellut kaikki omenat ja kerännyt ne laatikoihin, korjasin arviotani reilusti ylöspäin, 150 – 160 kiloon.

Lopulta sekään ei riittänyt. Omenasaaliini punnittiin mehuasemalla, ja se oli kaiken kaikkiaan 202 kg. Vein lisäksi vielä kymmenisen kiloa kotiin, että saadaan tehtyä vielä syksyn viimeiset paistokset ja piirakat ja vähän omenasosetta syötäväksi heti aamupuuron kanssa.

Omenat antavat mehua noin 6 dl / 1 kg omenaa. Hieman raaoista omenoista mehua tulee enemmän, ja kypsyessään omenat kuivuvat. Odotettu mehun määrä oli siis noin 120 litraa, ja melko lähelle sitä myös osuttiin.

Suurin osa mehusta laskettiin pastörointikeittimen kautta pulloihin, mutta osan laitettiin hanapakkauksiin.

Kokeilimme hanapakkausta ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten, ja se oli sekä todella kätevä että myös tuntui säilövän mehun pulloa paremmin. Hanapakkaukset myös menevät pienempään tilaan.

Tiedän siis, mitä meillä juodaan seuraavien puolen vuoden aikana. Sen pidempään mehuja ei kannata juurikaan säilyttää, sillä joudumme säilyttämään niitä huoneenlämmössä. Samasta syystä mehu myös pastöroidaan, sillä pastöroimaton mehu lähtisi käymään melko pian, eikä meillä ole yksinkertaisesti pakastinta tai kylmiötä, mihin säilöä mehut. Mehut oli tarkoitus laittaa keittiön komeroon, mutta nyt näyttää, että niille on raivattava lisää tilaa ”jostain”.

Monet ovat jo kyselleet, aiommeko juoda kaiken vai meneekö mehua myyntiin. No, aivan kaikkea ei pysty juomaan itse, vaikka mehun käyttämisessä voikin olla aika luova. Se toimii esimerkiksi hyvin smoothien pohjana, ja Rouva juuri mietti, että sitä voisi hyvin käyttää myös risotoissa happamuuden tuojana sitruunamehun ja viinin sijaan. Mutta kyllä mehuista riittää myös ystävillemme.

Myymään en varmaan viitsi lähteä, sillä mehun eteen näkemäni vaiva, noin 12 tunnin työ, oli sen verran iso, että mehulle pitäisi laittaa aika kova litrahinta. Tai ehkä myyn sen verran, että saan takaisin puristamoon maksamani hinnan, jolloin jäljelle jäävä mehu olisi itselleni tavallaan ilmaista. Heh. Itse mehun hinnaksi tuli mehustamossa noin 1,25 €/ litra.

Mutta nyt on aika huokaista helpotuksesta: sadonkorjuu alkaa olla ohi. Viimeiset tomaatit käyn keräämässä ensi viikolla, ja sen jälkeen on aika pestä kasvihuone ja laittaa mökki muutenkin talvikuntoon. Ehkä saan siihen jo vähän apuja mykoplasmastaan toipuvasta Rouvasta, joka ei ole päässyt auttamaan sadonkorjuussa sitten elokuun ensimmäisen viikon. Sitten sekä puutarha että puutarhuri pääsee ansaittuun talvilepoonsa.

Koti Piha ja puutarha Ruoka ja juoma

Teatteriarvostelu: Päiväni murmelina -musikaalikomedia Helsingin kaupunginteatterissa

Helsingin kaupunginteatterin syksyn uutuus on Suomen suurimmaksi musikaaliohjaajaksi nousseen Samuel Harjanteen ohjaama Päiväni murmelina -musikaalikomedia.

Päiväni murmelina

Kuva: Robert Seger / Teemu Kavasto

Tänä syksynä HKT:ssa nähdäänkin kaksi musikaalia, sillä ohjelmistossa jatkaa myös koko perheen Disney-musikaali, Pieni merenneito, joka sekin on Harjanteen ohjaama. Nyt kannattaa jättää kuitenkin lapset kotiin, sillä Päiväni murmelina on paikoitellen hyvin roisi aikuisten satu.

Päiväni murmelina perustuu samannimiseen elokuvaan. Sen on sovittanut näyttämölle myös itse elokuvan käsikirjoittanut Danny Rubin ja säveltänyt Tim Minchin. Musikaali on saanut ensi-iltansa Lontoossa vuonna 2016 ja Broadwaylla vuotta myöhemmin. Tarina myös seuraa elokuvan juonta, mutta itselläni elokuvan näkemisestä on kulunut jo sen verran aikaan, etten pysty sanomaan, miten tarkasti.

Päiväni murmelina

Tarina alkaa siitä, kun itsekeskeinen ja ylimielinen tähtimeteorologi, Phil Connors (Lari Halme), joutuu Punxsutawneyn pikkukaupunkiin raportoimaan paikallisesta murmelijuhlasta, jota vietetään vuosittain helmikuun 2. päivänä. Jos murmeli näkee oman varjonsa kyseisenä päivänä, talvi jatkuu yhä. Phil saapastelee pikkukaupunkiin halveksuen kaikkea. Hän viettää yönsä motellissa, herää aikaisin aamulla kelloradion soittoon ja vedettyään yliolkaisen spiikkinsä murmelijuhlasta hänen on tarkoitus jatkaa matkaansa. Lumimyrsky kuitenkin sulkee moottoritiet, ja Philin on jäätävä toiseksi yöksi Punxsutawney’iin.

Seuraavana aamuna hän herää motellihuoneessaan kelloradion soittoon ja ihmettelee, kun radiojuontajat toivottavat jälleen hyvää helmikuun toista ja murmelinpäivää. Tilanne muuttuu oudommaksi, kun kaikki Philin tapaamat ihmisetkin puhuvat ja tekevät täsmälleen samoja asioita kuin edellisenä päivänä. Sama toistuu kaikkina muinakin aamuina, ja Phil ymmärtää olevansa joko seonnut tai jossain omituisessa aikaluupissa.

Päiväni murmelina

Ensin hän hämmentyy, sitten kauhistuu mutta vähitellen hyväksyy tilanteen ja alkaa käyttää sitä hyväkseen kaikin mahdollisin tavoin. Huomattuaan, että millään hänen teoillaan ei ole seurauksia hän sikailee, ryyppää, varastaa rahaa ja käy naisissa. Hän yrittää kaataa sänkyyn myös murmelilähetyksensä tuottajan, Ritan (Maria Lund), mutta tämä pitää Philiä moukkamaisena, miten tahansa hän yrittääkin lähestyä Ritaa.

Päiväni murmelina

Vähitellen Phil alkaa murentua palasiksi, ja eräänä aamuna hän päättääkin tappaa itsensä, mutta herää jälleen seuraavana aamuna motellin sängystä. Kokeiltuaan kaikki mahdolliset itsemurhakeinot hän alkaa vähitellen huomioida myös muita kaupungin asukkaita ja käyttää käytettävissään olevan loputtoman ajan pianonsoiton opetteluun.

Tarinan lähtökohta on hyvin kiehtova. Mitä, jos itse heräisi joka aamu samaan päivään ja huomaisi, että omilla teoilla ei ole mitään seurauksia ja kaikki teot, niin hyvät kuin pahatkin, pyyhkiytyvät pois muualta kuin omasta muistista seuraavaan aamuun mennessä?

Päiväni murmelina

Näytelmä on rakennettu selkeästi kahden päähenkilön varaan, ja muut hahmot ovat häviävän pienissä rooleissa lähinnä kaupunkilaisina, joihin Phil törmää uudelleen ja uudelleen. Pääosan Lari Halmeelle esitys onkin aikamoinen koitos, sillä hän on lavalla käytännössä koko esityksen ajan, ja loistavan roolin hän tekeekin.

Maria Lundin esittämälle Ritalle olisi voinut näytelmässä antaa enemmänkin lauluja, niin hienosti ja varmasti hän omat laulunsa esittää. Sivurooleille ei ole montaa sooloa annettu, mutta ilokseni musikaalissa kuulee myös upeaäänistä Raili Raitalaa, jonka Nancy-hahmon Phil pokaa heti toivuttuaan ensijärkytyksestään.

Päiväni murmelina

Sävellystensä puolesta musikaali on keskinkertainen. Esitys alkaa karnevaalitunnelmissa, kun Punxsutawneyn asukkaat laulavat ja tanssivat ja torvisoittokunta marssii murmelinpäivän kunniaksi. Musikaalin alkupuolta hallitsevat koko ensemblen esittämät kuoronumerot, jotka kuuluvat toki musiikkiteatteriin, mutta pidemmän päälle ne alkavat kuulostaa tasapaksuilta ja hälyisiltä. Musiikiltaan kiinnostavammat soolot painottuvat esityksen loppupuolelle, mutta yksikään melodioista ei jää erityisesti mieleen lukuun ottamatta ehkä noin sata kertaa alkupuolella kuultua pätkää ”Punx-su-taw-aw-ney”.

Päiväni murmelina

Alkupuolen tanssit ovat suurieleisyydessään ehkä tarkoituksellisen naivistisia, mutta välillä tuntuu että vähempikin olisi riittänyt eikä jokaisen liikkeen tarvitsisi alleviivata sitä, että tässä tehdään nyt komediaa. Kontrasti paikoitellen hyvin rivojenkin puheiden kanssa on suuri.

Toinen puoliaika syventää sekä Philin että Ritan hahmoja, rauhoittaa menoa ja tuo mukaan myös tummempia teemoja. Vaikuttavin ja eniten teatterin taikaa sisältävä kohtaus on se, jossa Phil yrittää itsemurhaa kaikin mahdollisin keinoin ja herää aina sekuntia myöhemmin taas sängystään.

Kokonaisuutena Päiväni murmelina on ehdottomasti katsomisen arvoinen ja komeasti toteutettu, ja Helsingin kaupunginteatteri osoittaa jälkeen kerran, että osaamista kyllä löytyy kaikille musiikkiteatterin osa-alueille.

* * *

Moni varmasti pohtii myös, että mitenkäs se turvallisuus ja turvavälien pitäminen.

Suuri osa yleisöstä istui teatterissa suositusten mukaisesti maskit päässä, ja katsomosta oli täytetty vain puolet. Seurueiden väleissä oli tyhjä penkki, itselläni vielä useampi. Väliaikatarjoilut sai vain etukäteen tilaamalla, eri katsomoissa istuvia pyydettiin kuulutuksin käyttämään eri kerrosten vessoja.

Tuntuuhan se vähän erikoiselta, mutta jos näillä rajoituksilla saadaan pidettyä teatterit auki, hyvä niin. Ikävä oli jo kova!

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Näyttämökuvat: Robert Seger / HKT

Lisää teatteriarvostelujani avainsanan teatteri alla!

Kulttuuri Teatteri