Rakas Evan Hansen on nuorten tähtien taidonnäyte

Helsingin kaupunginteatteri hemmottelee tänä syksynä musikaalifaneja todella, sillä ohjelmistossa on peräti kaksi Broadway-musikaalia. Suurelle yleisölle tutumpi Pieni merenneito palasi ohjelmistoon jo elokuun puolella, ja viime viikolla ensi-iltansa sai syksyn uutuus, Kari Arffmanin ohjaama Rakas Evan Hansen.

Tämä on se musikaali, jota olen hehkuttanut jo aiemmin omissa kanavissani nähtyäni musikaalin Broadwaylla seitsemän vuotta sitten. Vaikka pidin itse esityksestä kovasti, se on niin epätyypillinen ja pienimuotoinen Broadway-musikaali, että epäilin, että siitä ei tulisi vuosikausia pyörivää kestohittiä. Dear Evan Hansen pyöri Broadwaylla kuitenkin yli kuusi vuotta ja Lontoossakin kolme vuotta. Musikaali tuli Suomeen itse asiassa ennätysvauhtia, eikä sitä ole tietääkseni nähty Lontoon jälkeen vielä muualla Euroopassa.

Musikaalista ehdittiin tässä välissä tehdä myös elokuvasovitus, jossa pääosaa esitti myös Broadwaylla alkuperäisen Evan Hansenin roolin tehnyt Ben Platt. Elokuva sai melkoiset murska-arviot, eikä se päässyt Suomessa edes teatterilevitykseen.

Se on sääli, sillä alkuperäinen musikaali on aikanaan palkittu mm. vuoden parhaana musikaalina ja voittanut myös parhaan käsikirjoituksen ja sävellysten Tony-palkinnot sekä parhaan musikaalilevytyksen Grammyn. Ei elokuva niin huono ollut kuin arviot antoivat ymmärtää, mutta tarina toimii paremmin teatterin lavalla.

Teos ei ole ns. perinteinen Broadway-musikaali tanssinumeroineen ja mahtipontisine lavasteineen ja kuoroineen vaan hyvin pienimuotoinen. Teemaltaan se on vieläkin poikkeuksellisempi, sillä esitys käsittelee mielenterveysongelmia ja itsetuhoisuutta.

Musikaalin päähenkilö on viimeistä vuotta lukiota käyvä Evan Hansen (Julius Suominen / Petja Pulkkinen), joka kärsii sosiaalisiin tilanteisiin liittyvästä ahdistuksesta ja masennuksesta. Hän kirjoittaa osana terapiaa itselleen osoitettuja kirjeitä, jotka hän aloittaa sanoin: ”Rakas Evan Hansen, tästä tulee huippupäivä…”. Päivät eivät kuitenkaan muutu sen paremmiksi, sillä Evan jännittää kaikkea eikä hänellä ole oikein ystäviäkään. Evanin äiti (Nina Tapio) on yksinhuoltaja, jonka päivät täyttyvät töistä ja lakiopinnoista, eikä äidiltä tunnu löytyvän aikaa pojalleen.

Evan on ihastunut koulun jazzbändin kitaristiin, Zoe Murphyyn (Riikka Riikonen), jolla on niin ikään lukion viimeistä luokkaa käyvä veli, Connor (Niki Rautén). Connor on Evanin tavoin yksinäinen, mutta paljon ongelmallisempi tapaus. Evan ja Connor eivät oikeastaan edes tunne toisiaan, mutta eräänä päivän Connor kirjoittaa vitsillä nimensä Evanin kädessä olevaan kipsiin, ja eräs Evanin itselleen kirjoittamista kirjeistä päätyy Connorin haltuun.

Pari päivää myöhemmin Evan kutsutaan koulun rehtorin kansliaan, jossa Connorin ja Zoen vanhemmat (Sanna Majuri ja Antti Timonen) kertovat, että Connor on riistänyt henkensä. Connor ei ole jättänyt perheelleen minkäänlaisia jäähyväisiä, mutta hänen hallustaan on löytynyt Evan Hansenille osoitettu kirje, joka on Evanin itsensä kirjoittama. Kirjeen ja Evanin kipsissä lukevan nimikirjoituksen vuoksi Connorin vanhemmat saavat käsityksen, että Evan ja Connor ovat olleet parhaita ystäviä, eikä Evan onnistu korjaamaan väärinkäsitystä.

Connorin vanhemmat haluavat kuulla niin kovasti mitä tahansa, mikä helpottaisi heidän suruaan, että Evan alkaa keksiä tarinoita hänen ja Connorin kuvitellusta ystävyydestä. Hän pyytää kaveriaan Jaredia (Samuli Pajunen) väärentämään Connorin kanssa käytyä sähköpostikirjeenvaihtoa, jota ei tietenkään koskaan käyty. Tästä kehittyy varsinainen valheiden vyyhti, johon Evan sotkeutuu pian niin pahasti, että hän ei voi kuin kehittää yhä uusia valheita.

Synkästä lähtökohdastaan huolimatta tarina on hauska ja toiveikas. Kaiken valehtelun ja pahoinvoinnin keskellä Evan onnistuu luomaan Jaredin ja toisen koulukaverinsa, Alanan (Lumi Aunio) kanssa Connorin muistolle somekampanjan, joka menee viraaliksi ja levittää hyvää sanomaa: kenenkään ei pidä jäädä yksin, ja apua saa, kun vain itse ojentaa kätensä.

Musiikiltaan musikaali on yksi kaikkien aikojen lemppareistani, ja kuuntelen musikaalin levytystä toisinaan edelleen. Varsinkin Ikkunan taa jään (Waving Through a Window), Vain me (Only Us) ja Yksin et jää (You Will Be Found) ovat varsinaisia korvamatoja ja toimivat hyvin itsenäisinä kappaleina myös kontekstista irrotettuina. Laulut ovat kynäilleet myös La La Land -musikaalielokuvan laulut sanoittaneet Benj Pasek ja Justin Paul, ja Hanna Kaila on tehnyt erinomaista työstä laulujen suomennosten kanssa.

HKT:n toteutus Evan Hansenista on muutenkin erittäin onnistunut. Evan Hansenin rooli on hyvin vaativa, sillä päähenkilö on lavalla käytännössä koko esityksen ajan, ja laulut ovat todella haastavia. Ensi-illassa pääosan esittänyt Suominen eläytyy Evan Hansenin rooliin upeasti ja koskettavasti. Laulujen korkeimmissa äänissä kuuluva pieni epävarmuus varmasti hioutuu esitysten myötä, ja toisaalta se sopii myös rooliin. Nina Tapio laulaa roolinsa takuuvarmasti, ja Sanna Majurin ääntä kuulisin hyvin mielelläni useamminkin musikaalirooleissa. Myös nuoret tähdet Riikka Riikonen, Niki Rautén, Lumi Aunio ja Samuli Pajunen laulavat kaikki niin vakuuttavasti, että heistä varmasti kuullaan vielä Suomen musikaaliskenessä.

Vaikka musikaali on  pienimuotoinen, se täyttää suuren näyttämön vaivatta. Videonäytöt toistavat somen feedivirtaa, ja tilaa on myös orkesterille, joka on nostettu montusta lavalle. Eevan Konnun luotsaama orkesteri soi juuri niin kuin levyllä.

Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille, mutta oma 11-vuotiaani oli mukana ensi-illassa. Olin nähnyt musikaalin jo aiemmin, joten ajattelin hänen olevan riittävän kypsä käsittelemään sen teemoja. Teini-ikää lähestyvälle on muutenkin hyvä sanoma, että ongelmista on hyvä puhua eikä pidä jäädä yksin niiden kanssa.

Tämän musikaalin käyn katsomassa varmasti myös toisen kerran. Ensinnäkin siksi, että kyse on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, ja toisekseen siksi, että haluan nähdä myös pääosassa vuorottelevan Petja Pulkkisen.

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen.

kulttuuri teatteri

Piaf: Pariisin Varpunen laulaa nyt Tampereella

Ranskalaisen chanson-laulaja Édith Piafin elämästä kertova musiikkinäytelmä Piaf sai ensi-iltansa Tampereen teatterissa viime viikolla.

Kuva: Heikki Järvinen

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama Piaf perustuu Pam Gemsin käsikirjoittamaan näytelmään, joka käy läpi Piafin elämän käännekohtia. Ne ovat täynnä laulua, rakastumisia, onnettomuuksia ja päihteitä.

Näytelmä ei ole musikaali sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan draamanäytelmä, jossa on paljon musiikkia. Esityksessä kuullaan monta Piafin suurimmista hiteistä kuten Hymni rakkaudelle, Milord, La vie en rose ja Je ne regette rien. Pääosan Annuska Hannula on täydellinen valinta Piafin rooliin. Hän esittää kappaleet sellaisella intensiteetillä, että ne kouraisevat syvältä.

Kuva: Katri Dahlström

Monet yksityiskohdat Piafin nuoruudesta ovat fiktiota, sillä niitä ei tunneta hyvin ja Piaf ilmeisesti itsekin väritti tarinoita lapsuudestaan. Faktaa on kuitenkin se, että hän asui lapsuutensa isoäitinsä bordellissa, hänet löydettiin laulamasta kadulta ja hän eteni pariisilaisen yökerhon lavalta maailmanmaineeseen aina Amerikkaan saakka.

Näytelmä alkaa niistä ajoista, kun Piaf löydetään ja hänen uransa lähtee jyrkkään nousuun. Hänen persoonallinen äänensä valloittaa ensin Pariisin, ja vähitellen hänestä tulee aikansa kuuluisimpia laulajia. Hän tekee uransa huipulla kiertueita Euroopassa ja Amerikassa ja esiintyy mm. New Yorkin legendaarisessa Carnegie Hallissa.

Piaf on kuitenkin kroonisesti onneton, ja elämä tuntuu esitysten jälkeen tyhjältä. Hän käyttää runsaasti alkoholia ja auto-onnettomuuksien jälkeen tulee vielä riippuvaiseksi morfiinista.

Lauluun Piaf suhtautuu kuitenkin aina yhtä intohimoisesti ja nousee lavalle silloinkin, kun hän on fyysisesti huonossa kunnossa. Hän esiintyy jopa samana iltana, kun hänen elämänsä suurin rakkaus, nyrkkeilijä Marcel Cerdan, kuolee lento-onnettomuudessa. Hän on se, kenelle Piaf kirjoitti Hymnin rakkaudelle. Piafilla on useita miehiä myös Marcelin jälkeen, ja sanotaan, että hän rakasti rakastumista.

Laulajaa kannattelevat kaksi läheistä ystävää, bordellissa työskentelevä Toine (Elisa Piispanen) sekä tähden myöhempien aikojen tuttavuus, näyttelijälegenda Marlene Dietrich (Pia Piltz), joka esittää myös kappaleen La vie en rose niin, että iho menee kananlihalle. Jälkimmäisen kanssa Piaf on ollut ystävä myös todellisuudessa, mutta Toine on lukemani mukaan fiktiivinen hahmo.

Kuva: Heikki Järvinen

Pyörivä näyttämö vie katsojat muutamassa sekunnissa vuodesta ja paikasta toiseen, ja lavasteet ja rekvisiitat vaihtuvat kekseliäästi sermien takana ja ovat valmiina näyttämön seuraavaa pyörähdystä varten.

Näytelmän kappaleet esitetään pienen bändin säestämänä, ja kokoonpanossa on piano, viulu, harmonikka, kitara ja basso. Pieni orkesteri sopii useimpiin kappaleisiin ja kohtauksiin erittäin hyvin. Lavalla istuvat soittajat myös pääsevät kokemaan Piafin tylytystä, kun hän ei ole tyytyväinen soittoon. Pienellä kokoonpanolla ei pysty aivan tavoittamaan isojen konserttisalien tunnelmaa, ja erityisesti Hymniin rakkaudelle olisin kaivannut enemmän volyymia ja kylmät väreet tuottavaa mahtipontisuutta.

Näytelmä ei siis ole musikaali, ja siksi olin hieman yllättynyt, että varsinkin ensimmäisellä puoliajalla useiden laulujen taustalla nähtiin tanssijoita. Tanssijat veivät paikoin huomiota lauluesityksiltä, jotka olisivat olleet vahvoja ilman tanssiakin. Näytelmässä Piaf itse hermostui, kun ennen hänen Broadwayn-konserttiaan lavalla oli steppaajia ja tämä nauratti itseänikin, sillä olin juuri miettinyt, että nyt mennään jo musikaalin puolelle. En halua sanoa tätä kritiikkinä tanssijoille, hehän esittivät omat numeronsa erittäin hienosti, se steppaus mukaan lukien.

Kuva: Heikki Järvinen

Kun liki 30 vuoden tapahtumat laitetaan yhdeksi 2,5 tunnin näytelmäksi, monet asiat käydään läpi melko pintapuolisesti, ja esimerkiksi Piafin suurta rakkautta, Marcelia, ei lavalla nähdä montaa hetkeä. Näytelmä herätti oikeastaan kiinnostuksen tietää lisää Piafin elämästä, ja nyt haluaisin nähdä niin ikään Piafin elämästä kertovan Pariisin varpunen -elokuvan.

Piaf kuoli maksasyöpään vain 47-vuotiaana. Hänen elämänsä on todellinen tuhkimotarina, jonka kiehtovuutta lisää sen traagisuus. Tampereen teatterin Piaf on hieno versio tarinasta, ja se kannattaa nähdä jo ihan pääosan esittäjän ja Piafin hienojen laulujen vuoksi.

Lippu saatu Tampereen teatterilta.

kulttuuri teatteri musiikki