Agatha Christien legendaarinen Hiirenloukku on vihdoin Helsingissä!

Agatha Christien Hiirenloukku on saapunut Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle Hakaniemeen!

Alun perin radiokuunnelmaksi kirjoitettu näytelmä on pyörinyt Lontoossa koronataukoa lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti vuodesta 1952, ja sitä on esitetty West Endissä liki huikeat 30 000 kertaa.

Vaikka olen ollut kiinnostunut Hiirenloukusta Lontoon-matkoillani, musikaalit ovat vieneet voiton. Nyt kun näytelmä tarjoiltiin vihdoin Helsingissä suomeksi esitettynä, halusin nähdä sen ehdottomasti.

Tarina on hyvin klassinen Christie-mysteeri: joukko toisilleen ennalta tuntemattomia ihmisiä on jumissa lumimyrskyn saartamassa majatalossa. Radiossa kerrotaan, että Lontoossa on tapahtunut murha, ja tekijää ei ole saatu kiinni. Lumimyrskyn keskeltä paikalle rämpii poliisi, joka varoittaa, että on painavat syyt epäillä, että majatalon asukkaista joku on vaarassa joutua murhaajan seuraavaksi uhriksi. Koska talo on eristyksissä muusta maailmasta, murhaajan on oltava joku talossa oleskelevista ihmisistä.

Hahmot ovat jokainen omalla tavallaan hieman epäilyttäviä, ja kaikki tuntuvat piilottelevan jotain salaisuutta. Majatalon omistajapariskunnalla Molliella ja Gilesilla (Elina Keinonen ja Severi Saarinen) vaikuttaa ainakin alkuun olevan puhtaat jauhot pussissaan.

Nuori Christopher (Sauli Suonpää) puolestaan tuntuu erikoiselta heti ensitapaamisesta. Utelias Majuri Metcalf (Risto Kaskilahti) ja hotellin omistajia kyykyttävä Rouva Boyle (Helena Haaranen) ovat majatalon seuraavat vieraat. Asiakkaiksi saapuvat myös neiti Leslie Casewell (Sanna-June Hyde) ja lipevä Herra Paravicini (Santeri Kinnunen), todella epäilyttäviä hahmoja hekin.

Kun lumimyrskyn läpi paikalle löytää vielä lontoolainen poliisi Trotter (Joel Hirvonen), porukka on kasassa. Sitten vaan odotellaan, pääseekö joku hengestään ja seurataan majatalossa jumissa olevien henkilöiden välisten suhteiden kehitystä. Enempää juonesta ei viitsi paljastaa, ja loppuratkaisua ei tietenkään ole soveliasta kertoa.

Näytelmä on pienimuotoinen, ja tarina tapahtuu yhdessä huoneessa ilman lavasteiden vaihtoa. Se sopii intiimille Arena-näyttämölle erinomaisesti. Visuaalinen ilme ja äänimaailma ovat 1950-luvulta. On muuten hauskaa, että esitys on samassa teatterissa ja osin samoilla näyttelijöillä kuin kovasti Hiirenloukkua muistuttava farssi Näytelmä joka menee pieleen.

Tarina ei ole läheskään parasta Christietä, mitä olen nähnyt (tv:ssä), enkä osaa selittää, miksi juuri tästä teoksesta on tullut Lontoossa vuosikymmenestä toiseen jatkava suursuosikki. Jälkikäteen ajateltuna juonessa on aukkoja ja yhteensattumuksia, joille ei anneta selitystä. Se on kuitenkin tiiviisti otteessaan pitävä, viihdyttävä, hauska ja tietysti jännittäväkin. Ja oli hauskaa vihdoin nähdä tämä legendaarinen näytelmä!

Tämän nähtyäni suosittelisin kuitenkin Lontoon-matkaajien katsovan Hiirenloukun Helsingissä ja suuntaavaan West Endissä johonkin musikaaliin.

Lippu saatu Helsingin kaupunteatterilta.

Kuvat: Kuva Otto-Ville Väätäinen

Viime aikoina olen nähnyt myös seuraavat näytelmät:

kulttuuri teatteri

Don Giovanni on mainio ensiooppera

Veimme ystävämme tutustumaan oopperaan. Kerta oli heille ensimmäinen, ja valitsin teokseksi Wolfgang Amadeus Mozartin Don Giovannin. Kyseinen teos on puolestaan lähes uusi tuotanto: Se sai ensi-iltansa maaliskuussa 2020, mutta oopperaa ehdittiin esittää vain kahdesti ennen kuin korona sulki kaikki kulttuuritapahtumat. Pääsimme katsomaan teoksen uusintaensi-iltaa, joka oli siis sen kolmas esitys.

Don Juan -legendaan perustuva ooppera kertoo naistenmiehestä, Don Giovannista (Tuomas Pursio), joka tulee naistenkaatonsa lomassa tappaneeksi yläluokkaisen nuoren naisen Donna Annan (Aurora Marthens) isän, komtuurin (Koit Soasepp), ja joutuu lopussa teoistaan helvettiin. Siinä välissä hän viettelee lisää naisia ja kerää itselleen vihamiehiä.

Don Giovannilla on palvelija, Leporello (Georg Festl), jonka uskollisuus isäntäänsä kohtaan rakoilee. Don Giovannin entinen rakastettu, Donna Elvira (Minna-Leena Lahti), on yhä kiinnostunut Don Giovannista, mutta tämä on kiinnostuneempi maalaistyttö Zerlinasta (Sanna Iljin) ja Donna Elviran palvelijattaresta. Donna Annan ja Zerlinan puolisot Don Ottavio (Mihails Čulpajevs) ja Masetto (Henri Uusitalo) hautovat kostoa naistensa viettelijälle.

Baritoni Tuomas Pursio tekee loistavan roolin Dion Giovannina. Muissa rooleissa on kaksoismiehitys, ja ainakin tässä esityksessä kaikki esiintyjät olivat aivan huippuluokkaa.

Don Giovanni on hahmona melko tragikoominen, mutta Jussi Nikkilän ohjauksessa hänestä on tehty kokaiinin voimalla orgioita pyörittävä reppana, joka esiintyy loppukohtauksessa alushoususillaan. Teemastaan huolimatta ooppera on koominen ja yksi harvoista oopperoista, joissa olen kuullut yleisön nauravan useasti esityksen aikana.

Asuiltaan Don Giovanni ei ole epookkia vaan eri aikakausia yhdistelevää karnevaalitunnelmaa. Diskopallot kimaltavat, käsissä vilahtelevat kännykät ja Leporello esitetään tatuoituna rokkarina.

Musiikiltaan Don Giovanni on hyvin klassinen ooppera: aariat, duetot ja ensemblet erottuvat omina kappaleinaan, ja niiden välillä juonta viedään eteenpäin resitatiivein. Ajalleen tyypillisesti lauluissa toistellaan samoja fraaseja monta kertaa, jotta yleisö varmasti jossain vaiheessa kiinnittäisi huomiota myös esitykseen ja tietäisi, missä mennään. Juoneltaan Don Giovanni on kyllä niin suoraviivainen, että siitä on vaikea tipahtaa kärryiltä.

Mikään Greatest Hits -tyyppinen teos Don Giovanni ei ole, ja tunnetuin kappale lienee Don Giovannin ja Zerlinan ”La ci darem la mano”-duetto.

Siitä huolimatta Don Giovanni on erinomainen valinta ensioopperaksi, sillä esitys tarjoillaan kaikilla mausteilla: on huikeita aarioita, isoja joukkokohtauksia, näyttävä lavastus ja hieman tanssiakin. Lisäksi teos osoittaa hienosti, että oopperan ei tarvitse olla vakavaa, se voi sisältää myös irstailua, ja yli 200 vuotias teoskin voi tuntua freesiltä.

Myös ystävämme vaikuttuivat näkemästään, joten taisimme onnistua tavoitteessamme levittää oopperan ilosanomaa myös heihin!

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Kuvat: Tuomo Manninen.

kulttuuri musiikki teatteri