Helsingin kaupunginteatterissa viime keväänä nähty Näytelmä joka menee pieleen palasi takaisin ohjelmistoon, sillä viime kevätkausi jäi koronan vuoksi aiottua lyhyemmäksi.
Suosittua brittifarssia esitettiin Helsingissä aiemmin ruotsinkielisenä Svenska Teaternissa, ja vaikka näytelmää oli helppo seurata myös vajavaisin ruotsin taidoin, oli hauska nähdä esitys nyt myös suomeksi. Näytelmää esitetään Hakaniemen Arena-näyttämöllä, ja sen on ohjannut Pentti Kotkaniemi.
Näyttämökuva on varmasti tuttu kaikista näytelmän eri sovituksista eri teattereihin. Vasemmalla on takka ja ovi, keskellä ikkuna ja kaappikello ja oikealla kirjahylly, ovi ja pylväs, joka kannattelee lavasterakennelman toista kerrosta. Ennen näytelmän varsinaista alkua näyttämömestari Anne (Eija Vilpas) yrittää kiinnittää takan päälle hyllyä, ja valo- ja äänimies Teuvo (Pekka Huotari) siivoaa näyttämöä. (Psst, jos olet aina halunnut käydä teatterin lavalla, kannattaa istua eturivissä.)
Kun kaikki vaikuttaa olevan lähes valmista, näytelmän kehyskertomus alkaa. Harrastajateatteriryhmä on juuri aloittamassa uuden näytelmänsä ensiesitystä, joka on agathachristieläinen murhamysteeri Murha Havershamin Kartanossa. Näytelmän ohjaaja Risto (Santeri Kinnunen) esittelee teoksen ja kertoo teatterin historiasta ja ryhmän edellisistä esityksistä, jotka ovat nekin olleet melko mielenkiintoisia.
Varsinainen näytelmä alkaa tilanteesta, jossa Havershamin kartanon omistaja Charles Haversham (Jari Pehkonen) löytyy kuolleena sohvalta. Ulkona on kova lumimyrsky, ja paikalla kartanossa ovat vain Havershamin hovimestari Perkins (Matti Rasila), tyttöystävä Florence Colleymoore (Sanna-June Hyde), tämän veli Thomas Colleymoore (Alex Anton) sekä Charlesin veli Cecil Haversham (Joel Hirvonen). Tapausta kutsutaan tutkimaan poliisitarkastaja Carter (Kinnunen), joka päättelee, että murhaajan on oltava yksi heistä.
Juoni on kuitenkin aivan sivuseikka, ja näytelmän pääasiaa on, että kaikki mahdollinen todella menee pieleen. Näyttelijät näyttelevät yli tai ali, sekoittavat vuorosanoja ja tulevat näyttämölle liian myöhään tai liian aikaisin. Myös valojen, musiikkien, tarpeiston ja lavasteiden kanssa on ongelmia. Vaikka monet möhläykset ovatkin lajityyppiin kuuluvasti ennalta arvattavissa, harrastajanäyttelijöiden kohellus onnistuu silti yllättämään, ja yleisö ulvoo naurusta.
Näyttelijäryhmän kemia toimii hienosti, ja erilaiset hahmot täydentävät toisiaan. Tarkastaja Carter eli ”Risto” eli näytelmän muka-ohjaaja on harrastajanäyttelijänä paras, ja hän toimii näytelmässä järjen äänenä. Sen sijaan ”Masa” eli Cecil flirttailee yleisölle ja kuvailee repliikkejään pakonomaisesti myös käsillään. ”Sanna” Florence vetää roolinsa korostetun ylidramaattisesti. ”Henkka” eli Perkins unohtaa repliikkejään ja tarkastaa vaikeita sanoja hanskansa alta ja lausuu ne silti väärin. ”Anne” vedetään mukaan lavalle väkisin ja lukee repliikkejä suoraan paperista korostetusti turkulaisittain. ”Roope” eli Thomas taas joutuu fyysisesti hankaliin tilanteisiin ja roikkuu kirjaimellisesti lavasteissa, mutta suoriutuu silti roolistaan kunnialla. Pokka pitää, ja show jatkuu.
Suosittelen Näytelmää joka menee pieleen niillekin, jotka suhtautuvat farsseihin epäillen. Jos muutama voimasana ei haittaa, näytelmä sopii hyvin myös kouluikäisille, ja ainakin oma 10-vuotiaamme nauroi näytelmälle vähintään yhtä kovaa kuin äitinsä.
Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.
Kuvat: Tapio Vanhatalo
