Kansallisoopperan Turandot soi komeasti ja perinteisesti
Giacomo Puccinin säveltämä Turandot-ooppera sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa Sofia Adrian Jupitherin ohjaamana. Turandot ei ehkä ole nimenä yhtä tuttu kuin vaikkapa saman säveltäjän Madama Butterfly ja Tosca, mutta oopperan tunnetuimman aarian, Nessun dorma, varmasti tunnistavat nekin, jotka eivät seuraa genreä. Mutta siinä onkin niin hieno kappale, ehkä jopa yksi kauneimmista melodioista, että on hieno kuulla se livenä ja oikeassa kontekstissaan.
Turandot perustuu vanhaan persialaiseen tarinaan, mutta sen tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Pekingiin. Kiinalainen prinsessa Turandot on naimaäiässä mutta ei halua naimisiin. Saadakseen prinsessan omakseen kosijoiden on vastattava oikein kolmeen arvoitukseen tai he menettävät henkensä. Tämän makaaberin leikin seremoniamestareina toimivat keisarin kolme ministeriä: Ping, Pang ja Pong, jotka ovat jo kyllästyneet kosijoiden teloituksiin.
Oopperan sankaritenori, prinssi Calaf, on rakastunut prinsessaan ja päättää lähteä kisaan mukaan, vaikka 26 edellistä kosijaa on jo menettänyt henkensä. Nokkela Calaf läpäisee tietysti testin, mutta vastentahtoinen prinsessa ei haluakaan naida miestä.
Calaf, joka on tuntematon sekä prinsessalle että Pekingin kansalle, tarjoaa prinsessalle oman arvoituksensa: jos prinsessa arvaa hänen nimensä aamuun mennessä, mies unohtaa naima-aikeensa. Prinsessa puolestaan määrää kansan apuun: kukaan ei saa seuraavana yönä nukkua, ja jos miehen nimi ei aamuun mennessä selviä, koko kansan on kuoltava. Miehen nimen tietää vain yksi henkilö, Calafin isän orja, Liù, joka rakastaa Calafia, mutta hän mieluummin tappaa itsensä kuin kertoo prinssin nimen, ja niin hän tekee. Prinssi kertoo nimen lopulta itse Turandotille, mutta onnistuu valloittamaan prinsessan. Rakkaus on voittanut.
Turandotin tarina on siis silkkaa Tuhatta ja yhtä yötä (ilmeisesti perustuu myös johonkin kirjan tarinoista) ja edustaa monin tavoin vanhentunutta maailmankuvaa. Oopperan ohjaaja korostaa myös käsiohjelmassa, miten teos sisältää perinteisesti vanhentuneita sukupuolirooleja, naisvihaa ja rasistisia stereotypioita. Vaikka ohjauksessa näitä vanhentuneita kerrostumia pyrkisi poistamaan, alkuperäiselle libretolle ei tietenkään voi mitään.
Vaikka kuinka yritin itse suhtautua tarinaan ajan kuvana ja tarkoituksellisesti vailla realismin hiventä olevana fantasiana, en päässyt yli siitä, että koko lähtökohta kolmesta arvoituksesta, kosijoiden lahtaamisesta ja siitä, että ylipäänsä joku mies olisi henkensä uhalla rakastunut naiseen, jota ei ole koskaan tavannutkaan on täysin absurdi. Tai siitä, miten vastentahtoinen prinsessa kääntääkin kelkkansa kuin taikaiskusta saatuaan prinssiltä suudelman. Tässä olisi tehnyt jo mieli huudahtaa, että come on, jotain rajaa tähän naiiviuteen.
Tavallaan toivoin juonessa käännettä, jossa mies tulee järkiinsä, huutaa kuninkaallisille, että voivat pitää tunkkinsa, ja valitsee puolisokseen Liùn. Mutta on täysin tarpeetonta kritisoida 100-vuotiasta teosta, joka on musiikillisten ansioidensa vuoksi tullut kestosuosikki, jota esitetään yhä uudelleen.
Musiikki onkin todella hienoa. Nessun dorman lisäksi oopperan parhaita paloja ovat Liùn ja prinsessan aariat ja oopperan kuoro, joka esittää Pekingin kansaa. Esityksessä on mukana myös oopperan lapsikuoro.
Näkemässämme esityksessä Turandotin roolissa oli Astrik Khanamiryan, Calafia esitti Leonardo Caimi ja Liùn traagisen roolin teki Annika Leino. Ministerien Ping, Pang ja Pong rooleissa olivaat Ville Rusanen, Markus Nykänen ja Dan Karlström. Varsinkin molemmat pääosasopraanot tekivät todella vaikutuksen. Caimi lauloi Calafin roolin myös erittäin kauniisti, mutta Nessun Dorma tuntui hivenen vaisulta ja jäävän volyymiltaan orkesterin alle.
Lavastukseltaan ja puvustukseltaan esitys vei suoraan mielikuvien muinaiseen Kiinaan, eikä tarinaa ole niiden suhteen yritetty tulkita uudelleen ja modernisoida. Minulle tämä ratkaisu toimi hyvin, sillä en ollut nähnyt Turandotia aiemmin, ja olen myös sen tyyppinen katsoja, että jos tarina tapahtuu muinaisessa Kiinassa, odotan sen näkyvän myös näyttämökuvassa.
Ohjaus oli kuitenkin melko staattinen. Lavalla on yksi massiivinen porrasrakennelma ja kaksi kirsikkapuuta, eivätkä lavasteet vaihdu esityksen aikana. Vaikka oopperan ei tarvitsekaan olla ensisijaisesti mikään näyttämötekniikan hyödyntämisen demonstraatio, tuntuu että jokin mahdollisuus on hukattu siinä, että esityksessä ei ole minkäänlaisia lavasteiden vaihtoja ja siirtymiä miljööstä toiseen, kun Kansallisoopperan tekniikka mahdollistaisi melkein mitä vain. Staattisuus näkyy myös laulajissa, niin solisteissa kuin kuorossa, jotka eivät juurikaan liiku lavalla.
Niin, mistäs siinä Nessun dormassa sitten lauletaan? Siinähän ollaan aivan oopperan juonen ytimessä. Prinssi laulaa, että kukaan ei nuku (”Nessun dorma!”), ei edes prinsessa, ja kukaan ei saa tietää hänen nimeään.Aamulla prinssi saa prinsessa omakseen. Kuoro vastaa kaihoisasti, että heidän täytyy tämän vuoksi kuolla, ja prinssi julistaa lopussa, miten hän voittaa aamulla (”Vince-eeee-rò!”).
Voit arvata, mikä korvamato on soinut päässäni koko viikon.
Kuva Ilkka Saastamoinen / Suomen kansallisooppera.
Lippu saatu Kansallisoopperalta.
Lisää oopperoita:
