Alkuun on myönnettävä aivan rehellisesti, että en ollut lainkaan innoissani, kun kuulin Tampereen teatterin syksyn uutuumusikaalin olevan juuri Laulavat sadepisarat. Monien mielestä vuoden 1952 Singin’ in the Rain on kaikkien aikojen paras musikaalielokuva, mutta minulla ei ollut siitä oikein mitään mielikuvaa.

Tai oli yksi: se kun Gene Kelly tanssii sateenvarjoa pyöritellen sateisella kadulla ja laulaa sitä ainoaa, vähän kulunutta ja liki satavuotiasta kappaletta, jonka pystyin musikaalista nimeämään. Enpä olisi arvannut etukäteen, miten haltioissani poistuisin teatterista ja miten monta ylisanaa käyttäisin kertoessani musikaalista.

Rakastin nimittäin jokaista hetkeä niin kovasti, että voisin nimetä teoksen yhdeksi parhaista koskaan Suomessa näkemistäni musikaaleista. Musikaalin on ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen.

Tarina sijoittuu 1920-luvun Hollywoodiin, jossa aikansa suurimmat mykkäelokuvatähdet Don Lockwood (Tuukka Raitala) ja Lina Lamont (Pia Piltz) ovat Monumental Picturesin studiolla kuvaamassa seuraavaa hittielokuvaansa. 

Naapuristudio julkaisee ensimmäisen äänielokuvansa, ja kesken elokuvan kuvausten Monumentalin johto päättää, että mykkäelokuva pitää muuttaa äänielokuvaksi. Tämän transformaation johtoon päätyy puolivahingossa Donin paras ystävä Cosmo Brown (Miikka Wallin).

Ongelma on vain, että pääosan neiti Lamontilla on raastavan karmiva puheääni ja kamala aksentti, eikä hän ole muutenkin terävin kynä penaalissa.

Don sattuu tapaamaan teatteriurasta haaveilevan nuoren näyttelijän, Kathy Seldenin (Emmi Nieminen), joka suunnittelee muuttoa New Yorkiin. Don ihastuu Kathyyn ensisilmäyksellä. Donin vastanäyttelijä, Neiti Lamont, on puolestaan hyvinkin kiinnostunut Donista, mutta tunne on yksipuolinen. Myöhemmin kolmikko tapaa juhlissa, joissa Kathy on esiintymässä, ja kolmiodraama on valmis.

Enempää en halua juonta paljastaa, mutta tarina on niin hauska, että nauroin esitykselle monta kertaa ääneen.

Mikä musikaalista tekee sitten niin erityisen? Aivan kaikki! Esityksessä on sellaista Hollywoodin kulta-ajan glamouria ja menneen ajan Broadway-henkeä, jollaista harvoin näkee. Kaikki on niin kovin kaunista: puvut, lavastus, Technicolor-henkinen valaistus ja jazzahtava musiikki, joka vie vanhojen Hollywood-leffojen tunnelmaan. Musikaalin nimikkokappaleen aikana lavalla myös sataa aivan oikeaa vettä!

Ja se steppitanssi.

Tästä tuotannosta on nostettava esiin erityisesti Chris Whittakerin tekemät tanssikoreografat, ja tarkemmin sanottuna steppi. En ole ikinä aiemmin nähnyt yhtään musikaalia, jossa steppi olisi näin merkittävässä roolissa. Yksittäisiä steppinumeroita saattaa joskus harvoin nähdä jossain kieli poskessa tehdyssä nykymusikaalissa, mutta todennäköisemmin ei.

Tähän musikaaliin steppi kuuluu niin tiiviisti, ja luontevasti, että siitä ei tarvitse tehdä vitsiä. Musikaalissa onkin steppiä enemmän kuin mitä olen koskaan nähnyt yhteensä, ja koregorafi kertoo, että näyttelijät aloittivat steppiharjoitukset jo kaksi vuotta ennen ensi-iltaa. Ja se todella näkyy, sillä voi juma miten taitavasti koko näyttelijäkaarti, pääosat mukaan lukien, tanssiikaan!

Pisimmän ja näyttävimmän steppinumeron jälkeen tuntui, että yleisön aplodeista ollut tulla loppua. Olin niin onnellinen silminnähden aplodeista häkeltyneiden esiintyjien puolesta, että liikutuin pelkästään siitä.

Pääosien castaus on todella vahva. Tuukka Raitala on tanssijana häkellyttävän hyvä. Emmi Nieminen laulaa niin jumalaisesti, että mietin jo viime vuonna Jyväskylässä Rakkauden viisi vuotta -musikaalissa, että tästä näyttelijästä kuullaan vielä. Miikka Wallinin kohdalla ihastelin tanssitaidon lisäksi myös hänen hyvin fyysistä komiikkaansa.

Pia Piltz ei harmillisesti päässyt tässä esityksessä esittelemään oikeaa lauluääntään, mutta Lina Lamontin raakkuva ja kimittävä hahmo oli herkullinen ja Piltz teki roolin kuin maailman luokan komedienne.

Pohdin jo somessa aiemmin, voisiko esitykselle antaa kuusi tähteä viidestä ja päädyin siihen, että totta kai voi. En tiennyt sitä vielä ennen esitystä, mutta tämä oli juuri sellainen musikaali, jota tarvitsin.

Tämä on myös musikaali, jonka katsoisin mielelläni uudelleen, ja koska muulla perheelläni ei ollut mahdollisuutta lähteä katsomaan musikaalin ensi-iltaa, päätin jo, että hankit liput koko perheelle jonnekin ensi talveen. En antaisi itselleni anteeksi, jos he missaisivat esityksen, sillä tässä tuotannossa osuu nappiin niin moni asia, että kokonaisuus lähentelee täydellisyyttä.

Kuvat: Heikki Järvinen

Lippu saatu Tampereen teatterilta