Laulavat sadepisarat -musikaali lähentelee täydellisyyttä

Alkuun on myönnettävä aivan rehellisesti, että en ollut lainkaan innoissani, kun kuulin Tampereen teatterin syksyn uutuumusikaalin olevan juuri Laulavat sadepisarat. Monien mielestä vuoden 1952 Singin’ in the Rain on kaikkien aikojen paras musikaalielokuva, mutta minulla ei ollut siitä oikein mitään mielikuvaa.

Tai oli yksi: se kun Gene Kelly tanssii sateenvarjoa pyöritellen sateisella kadulla ja laulaa sitä ainoaa, vähän kulunutta ja liki satavuotiasta kappaletta, jonka pystyin musikaalista nimeämään. Enpä olisi arvannut etukäteen, miten haltioissani poistuisin teatterista ja miten monta ylisanaa käyttäisin kertoessani musikaalista.

Laulavat sadepisarat

Rakastin nimittäin jokaista hetkeä niin kovasti, että voisin nimetä teoksen yhdeksi parhaista koskaan Suomessa näkemistäni musikaaleista. Musikaalin on ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen.

Tarina sijoittuu 1920-luvun Hollywoodiin, jossa aikansa suurimmat mykkäelokuvatähdet Don Lockwood (Tuukka Raitala) ja Lina Lamont (Pia Piltz) ovat Monumental Picturesin studiolla kuvaamassa seuraavaa hittielokuvaansa. 

Laulavat sadepisarat

Naapuristudio julkaisee ensimmäisen äänielokuvansa, ja kesken elokuvan kuvausten Monumentalin johto päättää, että mykkäelokuva pitää muuttaa äänielokuvaksi. Tämän transformaation johtoon päätyy puolivahingossa Donin paras ystävä Cosmo Brown (Miikka Wallin).

Ongelma on vain, että pääosan neiti Lamontilla on raastavan karmiva puheääni ja kamala aksentti, eikä hän ole muutenkin terävin kynä penaalissa.

Don sattuu tapaamaan teatteriurasta haaveilevan nuoren näyttelijän, Kathy Seldenin (Emmi Nieminen), joka suunnittelee muuttoa New Yorkiin. Don ihastuu Kathyyn ensisilmäyksellä. Donin vastanäyttelijä, Neiti Lamont, on puolestaan hyvinkin kiinnostunut Donista, mutta tunne on yksipuolinen. Myöhemmin kolmikko tapaa juhlissa, joissa Kathy on esiintymässä, ja kolmiodraama on valmis.

Enempää en halua juonta paljastaa, mutta tarina on niin hauska, että nauroin esitykselle monta kertaa ääneen.

Laulavat sadepisarat

Mikä musikaalista tekee sitten niin erityisen? Aivan kaikki! Esityksessä on sellaista Hollywoodin kulta-ajan glamouria ja menneen ajan Broadway-henkeä, jollaista harvoin näkee. Kaikki on niin kovin kaunista: puvut, lavastus, Technicolor-henkinen valaistus ja jazzahtava musiikki, joka vie vanhojen Hollywood-leffojen tunnelmaan. Musikaalin nimikkokappaleen aikana lavalla myös sataa aivan oikeaa vettä!

Ja se steppitanssi.

Tästä tuotannosta on nostettava esiin erityisesti Chris Whittakerin tekemät tanssikoreografat, ja tarkemmin sanottuna steppi. En ole ikinä aiemmin nähnyt yhtään musikaalia, jossa steppi olisi näin merkittävässä roolissa. Yksittäisiä steppinumeroita saattaa joskus harvoin nähdä jossain kieli poskessa tehdyssä nykymusikaalissa, mutta todennäköisemmin ei.

Tähän musikaaliin steppi kuuluu niin tiiviisti, ja luontevasti, että siitä ei tarvitse tehdä vitsiä. Musikaalissa onkin steppiä enemmän kuin mitä olen koskaan nähnyt yhteensä, ja koregorafi kertoo, että näyttelijät aloittivat steppiharjoitukset jo kaksi vuotta ennen ensi-iltaa. Ja se todella näkyy, sillä voi juma miten taitavasti koko näyttelijäkaarti, pääosat mukaan lukien, tanssiikaan!

Laulavat sadepisarat

Pisimmän ja näyttävimmän steppinumeron jälkeen tuntui, että yleisön aplodeista ollut tulla loppua. Olin niin onnellinen silminnähden aplodeista häkeltyneiden esiintyjien puolesta, että liikutuin pelkästään siitä.

Laulavat sadepisarat

Pääosien castaus on todella vahva. Tuukka Raitala on tanssijana häkellyttävän hyvä. Emmi Nieminen laulaa niin jumalaisesti, että mietin jo viime vuonna Jyväskylässä Rakkauden viisi vuotta -musikaalissa, että tästä näyttelijästä kuullaan vielä. Miikka Wallinin kohdalla ihastelin tanssitaidon lisäksi myös hänen hyvin fyysistä komiikkaansa.

Pia Piltz ei harmillisesti päässyt tässä esityksessä esittelemään oikeaa lauluääntään, mutta Lina Lamontin raakkuva ja kimittävä hahmo oli herkullinen ja Piltz teki roolin kuin maailman luokan komedienne.

Laulavat sadepisarat

Pohdin jo somessa aiemmin, voisiko esitykselle antaa kuusi tähteä viidestä ja päädyin siihen, että totta kai voi. En tiennyt sitä vielä ennen esitystä, mutta tämä oli juuri sellainen musikaali, jota tarvitsin.

Tämä on myös musikaali, jonka katsoisin mielelläni uudelleen, ja koska muulla perheelläni ei ollut mahdollisuutta lähteä katsomaan musikaalin ensi-iltaa, päätin jo, että hankit liput koko perheelle jonnekin ensi talveen. En antaisi itselleni anteeksi, jos he missaisivat esityksen, sillä tässä tuotannossa osuu nappiin niin moni asia, että kokonaisuus lähentelee täydellisyyttä.

Laulavat sadepisarat

Kuvat: Heikki Järvinen

Lippu saatu Tampereen teatterilta

Kulttuuri Musiikki Teatteri

Tom of Finland nostaa Hämeenlinnan Suomen musikaalikartalle

Kuvatateilija Touko Laaksonen, taiteilijanimeltään Tom of Finland, on nykyisin yksi Suomen tunnetuimmista taiteilijoista, jonka homoeroottiset piirrokset ovat nousseet marginaalista osaksi suomalaista kulttuurihistoriaa ja kansallista identiteettiä.

Tom of Finland

Laaksosen nuoruudessa homoseksuaalisuus oli rikollista ja sitä pidettiin myös mielenterveyden häiriönä. Tom of Finlandin henkilöllisyys paljastui suurelle yleisölle ja jopa Laaksosen perheelle vasta miehen kuoleman jälkeen vuonna 1991.

Siksi onkin uskomatonta, että vain muutama vuosikymmen myöhemmin hänen työnsä kiertävät museoita ja häneen elämäntarinaansa kerrotaan suurelle yleisölle valtavirtaelokuvissa ja jopa musikaalin muodossa.

Tom of Finland

Tom of Finland -musikaali sai ensimmäisen kerran ensi-iltansa Turussa vuonna 2017, ja tänä syksynä Hämeenlinnan teatteri ja Verkatehdas tuovat musikaalin takaisin uudistettuna. Pääosassa nähdään Laaksosen roolin myös Turussa tehnyt Olli Rahkonen, mutta muuten esitys ei ole sama kuin Turussa. Näin olen toki vain lukenut, sillä itse näin musikaalin vasta nyt ensimmäisen kerran.

Tarina alkaa Laaksosen lapsuudenkodista Kaarinassa ja jatkuu läpi sota-aikojen, jolloin hän piirtää vain omaksi ilokseen. Laaksonen päätyy Helsinkiin, työskentelee mainostoimistossa ja alkaa piirtää kuvia yhdysvaltalaiselle Physique Pictorial -kehonrakennuslehdelle.

Hän asuu yhdessä siskonsa Kaijan (Natalil Lintala) ja elämänkumppaninsa Veli ”Nipa” Mäkisen (Antti Lang) kanssa. Kaija ei ole alkuun perillä Laaksosen ja Nipan suhteesta, mutta lopulta Kaija on yksi harvoista, jotka tietävät totuuden Laaksosesta ja hänen alter egostaan.

Tom of Finland

Paitsi Laaksosen elämää, musikaali käsittelee myös homoseksuaalisuutta ajassa, jolloin miesten oli haettava seuraa puistojen varjoista ja julkisista vessoista. Musikaalissa seurataan sivuhahmona myös kaapissa elävää ja siellä kärsivää perheenisää (Lauri Ketonen).

Tom of Finland

Musikaalin on käsikirjoittanut ja ohjannut Tuomas Parkkinen, joka on myös tehnyt laulujen sanat. Musiikin takana ovat Jussi Vahvaselkä ja mm. PMMP:lle musiikkia säveltänyt Jori Roosberg. Laulut leikittelevät riettailla riimeillä ja vaihtelevat balladeista camp-discoon. Jälkikäteen on vaikea palauttaa mieleen muita kappaleita kuin aivan lopussa kuultu Glad to Be Gay. Onkin sääli, ettei musikaalista ole levytystä, jolla voisi palata sen tunnelmiin.

Laaksosen roolin tehnyt Olli Rahkonen on roolissaan kertakaikkiaan erinomainen ja vakuuttava ja myös laulajana esityksen kantava voima. Toinen vahva tulkitsija on Natalil Lintala, jonka Kaija-hahmon raastava vuodatus vanhaksi piiaksi jäämisestä oli yksi suosikkinumeroitani musikaalissa.

Tom of Finland

Cast on muutenkin vahva, ja mukana on monia kokeneita näyttelijöitä ja tanssijoita, joita olen nähnyt aiemminkin Helsingin, Tampereen ja Turun teatterilavoilla. Jukka Haapalaisen koreografiat ovat näyttäviä ja Tuomas Lampisen puvustuksessa on sekä ajankuvaa, että Tom of Finlandin piirroksista tuttua kuvastoa.

Lavastus noudattaa nykytrendiä, jossa fyysisiä lavasteita korvataan kookkailla videonäytöillä. Tämä kehitys on varmasti väistämätöntä varsinkin pienempien teattereiden näyttämöillä. Vaikka ne eivät aivan korvaakaan taidokkaasti tehtyjen fyysisten lavasteiden lumoa, videoilla saadaan esityksiin myös valoa, väriä ja liikettä täysin uudella tavalla. Tässä esityksessä videot toimivat enemmän kuin vain taustakankaana, ja esimerkiksi Tom of Finlandin hahmot heräävät eloon videoilla.

Tom of Finland

Jos nyt jäit miettimään, miten paljon paljasta pintaa ja K18-kuvastoa musikaalissa näkee: Paidattomia miehiä enempää alastomuutta ei lavalla ole, ja Laaksosen esillä olevat piirroksetkin ovat ehkä yhtä poikkeusta lukuunottamatta sielä kilteimmästä päästä. 

Tom of Finland

Tom of Finland -musikaali on tehty isosti, näyttävästi ja kaikin puolin laadukkaasti. Tämän tuotannon arvelen houkuttelevan katsojia pidemmästäkin matkasta, eikä Hämeenlinna ole pääkaupunkiseudultakaan kuin reilun tunnin ajomatkan päässä.

En ollut aiemmin käynyt Hämeenlinnassa teatterissa, mutta Tom of Finlandin myötä Hämeenlinna nousee ehdottomasti seurantaan musikaalitutkani alle.

Poistuin Verkatehtaalta vähän haikeana mutta hymyssä suin. Vaikka tämäkin elämäntarina päättyy kuolemaan, taivaan portilla Touko Laaksonen kohtaa nahka-asuun pukeutuneen Jumalan. Toivottavasti portin toisella puolella on hyvät bileet käynnissä.

Kuvat: Tapio Aulu / Hämeenlinnan teatteri

Lippu saatu Hämeenlinnan teatterilta

Kulttuuri Musiikki Teatteri