Kävin pitkästä aikaa katsomassa teatterissa jotain muuta kuin musikaalia, ja vein tyttäreni Turun kaupunginteatteriin katsomaan fantasiaklassikkoa Hobitti, jonka on ohjannut Mikko Kouki.

J.R.R. Tolkienin Hobitti kertoo tapahtumista ennen Tarua sormusten herrasta. Sormusten herraan verrattuna Hobitti on tarinana pienempi, kirjakin vain murto-osan Sormusten herran pituudesta, mutta silti iso ja haastava sovittaa näyttämölle niin, että seikkailun tuntu säilyy.

Tarinan päähenkilö, hobitti nimeltään Bilbo Reppuli (Teemu Aromaa), lähtee velho Gandalfin (Kimmo Rasila) ja kääpiöjoukon kanssa eeppiselle seikkailulle, jonka määränpää on kääpiöiden entinen asuinpaikka, Yksinäinen vuori. Kääpiöiden rikkaudet ovat jääneet vuoren sisään ja niitä on asettunut vartioimaan lohikäärme Smaug. Matkalla seurue kohtaa jättiläisiä, örkkejä, haltioita ja jättiläishämähäkkejä ja kulkee metsissä, puiden latvoissa, vuorilla, luolissa ja jopa ilmassa jättiläiskotkien kyydissä.

Miten kaikki tämä on saatu toimimaan teatterin lavalla? Sanalla sanoen upeasti!

Hobitin lavasteissa keskeinen elementti on kallioseinämältä näyttävä taso, joka nousee välillä pystyyn seinäksi tai laskeutuu välillä vaakatasoon kallioiksi. Myös muut lavasteet ja rekvisiitat ovat jatkuvassa liikkeessä, joten tarinassa on suuren seikkailun tuntua, ja miljööt vaihtuvat luontevasti. Hienoa lavastusta täydentää todella näyttävä puvustus, pyrotekniikka, videoprojisoinnit ja sirkusammattilaisten toteuttamat stuntit. Lavastuksen takana on Teemu Loikas.

Esityksen varsinaiset helmet ovat Klonkku (Miska Kaukonen) sekä lohikäärme Smaug (äänenä Eero Aho). Klonkun liikekielessä on paljon samaa kuin Peter Jacksonin elokuvien Klonkussa, ja hahmona Klonkku on herkullinen. Smaug taas on toteutettu hienosti jättimäisenä nukkena, jonka vartalo kohoilee ja laskee hengityksen tahtiin.

Kääpiöitä näytelmässä on vain viisi, kun alkuperäisessä tarinassa niitä on peräti kolmetoista. Matkaseurue ei siis vaikuta aivan niin massiiviselta kuin pitäisi, mutta ymmärrän hyvin, että viidentoista näyttelijän mukana pitäminen joka ikisessä kohtauksessa ei jättäisi lavalle paljoa tyhjää tilaa.

Näytelmä upposi hyvin myös tyttäreen. Olimme lukeneet kirjan hänen kanssaan jo muutama vuosi sitten, mutta sen yksityiskohdat olivat unohtuneet. Katsoimmekin Hobitti-elokuvien ensimmäisen osan juuri ennen näytelmän näkemistä ja kaksi seuraavaa osaa vielä saman viikonlopun aikana. Nyt onkin sitten hyvä katsoa kaksi viimeistä Sormusta herra -elokuvaa, sillä saimme kyseisen kirjan loppuun juuri viime viikolla.

Esitystä oli todella ilo seurata kaikin puolin, ja kannatti lähteä varta vasten Turkuun asti. Nyt vaan harmittaa, etten käynyt katsomassa saman teatterin Tarua sormusten herrasta muutama vuosi sitten.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Lippu esitykseen saatu Turun kaupunginteatterilta.