Lily

Isyyspakkaus

Isyyspakkaus
Tommi Koivisto

Pohjalaisia-ooppera on tuotu farkkuaikaan

Leevi Madetojan Pohjalaisia-ooppera sai uuden tulkinnan Kansallisoopperassa Paavo Westerbergin ohjauksessa. Pohjalaisia perustuu vuodelta 1914 peräisin olevaan saman nimiseen näytelmään, ja oopperan ensiesitys on ollut tasan sata vuotta sitten, vuonna 1924.

Ooppera on säilyttänyt asemansa maamme kulttuurihistoriassa paitsi taiteellisten ansioidensa myös syvästi suomalaisen teemansa ansiosta. Teos kuvaa Etelä-Pohjanmaan kulttuuria, perinteitä, arvoja ja ihmiskohtaloita, ja sen teemat oikeudenmukaisuudesta ja yhteisöllisyydestä ovat ajankohtaisia vielä tänäkin päivänä.

Näytelmä on kirjoitettu aikana, jolloin Suomi oli vielä Venäjän vallan alla. Venäjä pyrki tuolloin venäläistämään maan, mutta suomalaisten mielessä kyti jo toive itsenäistymisestä. Tapahtumien voidaan nähdä liittyvän juuri sortokauteen ja siihen liittyvään poliisivoimien mielivallan vastustamiseen.

Madetoja yhdistää oopperassa kansanlauluja klassiseen musiikkiin, ja teos kuulostaa selvästi suomalaiselta. Pohjalainen kansanlaulu Tuuli se taivutti koivun larvan toistuu oopperassa useamman kerran kuten myös toinen tuttu kansansävel Luullahan jotta on lysti olla, ja niitä myös varioidaan teoksessa. On siis helppo ymmärtää, miksi kansallisromanttinen teos on aikanaan iskenyt niin voimakkaasti Venäjän vallan alta vapauteen pyrkivään kansaan.

Oopperan juoni kertoo nuoresta Antista, joka on rakastunut paikallisen talonpojan Erkki Harrin tyttäreen, Maijaan. Poliisivaltaa edustava vallesmanni on vanginnut Antin taposta. Maija kääntyy körttiuskoon, mutta Erkki järjestää tanssit eli ”hypyt” todistaakseen, että hän ei ole körtti. Häjyt, eli puukkojunkkarit tulevat hyppyihin ja ryhtyvät tappelemaan tilan nuoren Jussi-isännän kanssa, joka kuitenkin voittaa häjyjen johtajan, Karjanmaan Köystin. Jussilla on myös sutinaa Liisa-piian kanssa.

Anttia uhkaa lähettäminen Siperiaan, ja Maija auttaa Antin pakenemaan, mutta pako kuitenkin havaitaan pian. Vallesmanni ryhtyy kuulustelemaan kyläläisiä siitä, kuka on auttanut Anttia, ja päätyy syyttämään Jussia  karkurin auttamisesta. Kuulustelu johtaa vallesmannin ja Jussin yhteydenottoon, jossa molemmat saavat surmansa.

Tragedian vastapainoksi huumoria haetaan varsinkin ensimmäisessä näytöksessä juopottelevista rengeistä kuin kesäteatterissa konsanaan, ja vallesmannin kriivari laulaa myös kuulustelujen lomassa viinan iloista. Paljon eivät ole asiat muuttuneet sadassa vuodessa.

Kansallisoopperan sovituksessa tarina on tuotu 1960 – 1970 -lukujen tienoille. Kansallispukujen sijaan hamot on puettu denimiin ja collegeen. Ensimmäisessä näytöksessä tapahtumat sijoittuvat Harrien tilan syksyiselle perunapellolle, jonne myös Antti kyyditetään poliisiautolla. Perunapellon laidalla oleva kyltti mainostaa Harrin tuottaneen Pohjalaisia perunoita jo vuodesta 1924, mikä viittaa oopperan alkuperäiseen kantaesitykseen.

Toisessa näytöksessä ollaan sumuisella tanssilavalla ja sen viereisessä lintutornissa, ja rakennelma pyörii pyörönäyttämän mukana. Kolmas näytös sijoittuu jälleen perunapellolle ja sen mainoskyltin taakse. Näyttämökuva on mustanpuhuva ja öinen, mitä korostaa näyttämön takaa katsomoon päin suunnatut valot.

Madetojan musiikki ja solistien äänet soivat kauniisti, mutta orkesterilla ja laulajilla oli paikoin vaikeuksia pysyä samassa tahdissa.

Jussin ja Maijan rooleissa olleet baritoni Jussi Vänttinen ja sopraano Johanna Lehesvuori loistivat ilmaisullaan, ja mezzosopraano Ann-Marie Walshin puhelias Kaisa-piika varasti kolmannen näytöksen kuulustelukohtauksen jaarittelemalla niitä näitä vallesmannin kuulustelussa. Sopraano Iida Antola sai eläytyä Liisan roolissa suuriin tunteisiin, kun taas tenori Markus Nykäsen Antti joutui lähinnä patsastelemaan käsiraudoissa, kunnes hahmo katosi kokonaan.

Suomenkielinen ooppera voi olla haastava kansainvälisille solisteille, mutta tenori Yusniel Estrada Viciedo on tarttunut rohkeasti vallesmannin kriivarin rooliin, ja antaisin hänelle suomen lausumisesta kiitettävän, jos sitä kysyttäisiin.

Sovitus on sinänsä onnistunut ja libretto melko ajaton lukuun ottamatta viittauksia vangin lähettämisestä Siperiaan, jotka kuulostavat 1970-luvun kontekstissa erikoisilta. Mietin tosin jälleen kerran, olisiko teos ollut itselleni vaikuttavampi, jos myös näyttämökuva olisi ollut sijoitettu samaan aikaan kuin libretto.

 

Kuva: Ilkka Sastamoinen

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Syksyn aikana nähtyä:

Avainsanat: ,
Kulttuuri Musiikki
Tommi Koivisto

Hildur tutkii lapsuutensa tragediaa Turussa

Satu Rämön Hildur-dekkarisarja on ollut viime vuosien kotimainen kirjallisuusilmiö. Islantilaispoliisi on tutkinut rikoksia tähän mennessä neljässä kirjassa, ja sarjan viimeisin osa, tänä syksynä julkaistu Rakel, antaa ymmärtää, että lisääkin on odotettavissa.

Ilmiön laajuudesta kertoo, että sarjan kolme enimmäistä kirjaa olivat vuoden 2023 Suomen myydyimpien kirjojen listalla sijoilla 1, 2 ja 3, ja kun neljäs osa julkaistiin, se kaatoi pääkaupunkiseudun kirjastojärjestelmän, sillä kirjaan tuli enemmän varauksia kuin järjestelmä salli.

Sarjan neljää osaa on käännetty 17 kielelle ja julkaistu yli 30 maassa. TV-sarjan kuvaukset alkavat helmikuussa. Jopa arvostettu brittiläinen The Guardian kiinnostui tekemään henkilöhaastattelun Rämöstä ja matkusti Rämön luo Islantiin, jossa kirjailija on asunut 15 vuotta.

Ilmiö on tietysti herättänyt myös kriitikot ja vähättelijät, jotka ovat löytäneet valituksen aihetta kuka mistäkin, mutta kukaan ei voi kiistää sitä, että Rämö on onnistunut luomaan koukuttavan ja yleisöä kiinnostavan kokonaisuuden, jolle ei löydy mitään vertailukohtaa.

Turun kaupunginteatteri tarttui ensimmäisenä Hildurin näyttämösovitukseen Anne Rautiaisen ohjauksessa. Dramaturgi Satu Rasila on purkanut kirjasarjan kolme enimmäistä osaa palasiksi ja kiteyttänyt Hildurin perheen tarinan yhdeksi näytelmäksi. Näytelmän tarina ei ole täydellisen uskollinen alkuperäisille kirjoille, vaan tapahtumissa ja hahmoissa on otettu dramaturgisia vapauksia. Tarinassa on esimerkiksi hahmoja, joita ei alkuperäisissä kirjoissa ole.

Päähenkilö, Hildur Rúnarsdóttir (Asta Sveholm), asuu Islannin Länsivuonoilla Ísafjorðurin kylässä, jossa myös Rämö asuu. Hildur työskentelee paikallisen poliisilaitoksen kadonneiden lasten yksikössä ja päätyy tutkimaan kylässä tapahtuneita murhia. Hildurin elämää varjostaa hänen lapsuutensa traagiset tapahtumat: vanhempien kuolema ja kahden pikkusiskon katoaminen samoihin aikoihin. Viimeinen havainto pikkusiskoista on kylään johtavan tunnelin suulta. Menneisyyden tapahtumat eivät jätä Hilduria rauhaan, ja hän haluaa selvittää, mitä siskoille tapahtui.

Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisin, Jakobin (Sami Lalou), joka on Islannissa työharjoittelussa. Hänellä on islannissa asuvat tytär ja islantilanen ex-puoliso, Lena (Ulla Reinikainen), joka pyrkii kaikin tavoin katkaisemaan isän ja tyttären välit ja kaiken yhteydenpidon. (Kirjoissa Lena on tosin norjalainen ja lapsi poika). Rikosten selvitysten lomassa Jakob käy omaa taisteluaan isyydestä ja neuloo villapaitoja.

Näytelmä etenee lyhyinä episodeina, joissa vuorottelevat nykyhetken ja Hildurin lapsuuden tapahtumat. Kadonneet siskot ilmestyvät välilllä taustalle seisomaan tunnelin suulle, mikä luo aavemaista vaikutelmaa.

Lavastus on yksinkertainen mutta kekseliäs. Näyttämön keskellä on kookas aaltomainen taso, joka kääntyy pyörönäyttämön päällä ja muuntuu tarvittaessa surffiaallokoksi, maaston muodoiksi tai Hildurin lapsuudenkodiksi. Tunnelmaa luo viipyilevä musiikki ja valaistus, joihin ydistyvät videoprojisiot vievät ajatukset horisontissa hehkuviin laavavirtoihin ja vuonojen yllä loistaviin revontuliin.

Näyttelijät tekevät tasaisen varmaa työtä. Pääosien lisäksi mieleen jäivät erityisesti kaksi omallaan tavalla hirviömäistä ihmistä. Hildurin isä Runar (Tom Petäjä) sekä Jakobin ex-puoliso Lena. Omalla tavallaan molempia vastenmielisiä roolihahmoja olisi ollut kiinnostavaa seurata pidempäänkin.

Näytelmä on mielestäni kokonaisuutena oikein onnistunut, mutta vapaudet tarinaan tehdyissä muutoksissa varmasti jakavat mielipiteitä. Kirjailija itse suhtautui näytelmään itsenäisenä teoksena, minä taas huomasin ajattelevani, että eihän tämä näin mennyt ”oikeasti”. Tietysti kolmen romaanin tiivistäminen yhdeksi, melko lyhyeksi (väliaikoineen 2 h 20 min) näytelmäksi vaatii tiivistämistä ja yksinkertaistamista, mutta näytelmä olisi hyvin voinut kestää jopa puoli tuntia pidempään ja sisältää jotain pois jätettyä, joka olisi syventänyt hahmoja tai tarinaa ja ehkä tuonut tarinaa myös lähemmäs kirjoja.

Pressilippu saatu Turun kaupunginteatterilta.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen.

Syksyn aikana nähtyä:

Avainsanat: ,
Kulttuuri Teatteri