Kansallisoopperan Salome on rohkea tulkinta klassikosta

Salome lienee intensiivisin ooppera, jonka olen nähnyt. Christof Loyn ohjaama teos sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa jo kaksi vuotta sitten, mutta se palasi ohjelmistoon tänä syksynä. Yksinäytöksinen ooppera esitetään ilman väliaikaa, joten tunnelma pysyy kiihkeänä koko tunnin ja 45 minuuttia ja kiihtyy loppua kohti.

Kuva: Heikki Tuuli

Tarina perustuu löyhästi Markuksen Evankeliumin tarinaan Johannes Kastajan (Jokanaanin) kuolemasta.

Kuningas Herodes järjestää syntymäpäivänään juhlat, jossa hänen tytärpuolensa (Salome) tanssii juhlaväelle. Herodes on nainut veljensä entisen vaimon, Herodiaan, ja Johannes Kastaja on vastustanut avioliittoa, sillä se on ollut juutalaisten lakien vastaista. Herodes on niin vaikuttunut tytärpuolensa tanssista, että hän lupaa antaa tytölle mitä hän vain tahtoisi, vaikka puolet valtakunnasta. Tyttö kysyy neuvoa äidiltään ja Herodias neuvoo tyttöä pyytämään kuninkaalta Johannes Kastajan päätä vadilla. Kuningas vastustelee mutta suostuu lopulta ja mestauttaa miehen.

Salomen nimeä ei Raamatussa mainita, vaan sen on historioitsijoiden myöhemmin tytölle antama. Tarinan dramatisoi alunperin irlantilaissyntyinen näytelmäkirjailija Oscar Wilde, jonka näytelmään oopperakin perustuu. Näytelmä on alkujaan ranskankielinen, mutta oopperan on säveltänyt saksalainen Richard Strauss, ja se esitetään saksaksi.

Kuva: Heikki Tuuli

Tarinaa on väritetty Raamatun tapahtumista. Jokanaan on vangittu Herodeksen tyrmään ja saarnaa profetioitaan Messiaksen tulemisesta. Salome kuulee Jokanaanin puheet isäpuolensa juhlissa ja käyttää viehätysvoimaansa vartiopäällikkö Narrabothiin nähdäkseen vangin.

Jokanaan julistaa paheksuntaansa Herodeksen ja Herodiaan avioliittoa kohtaan, mutta Salome ihastuu Jokanaaniin. Hän yrittää vietellä miehen, mutta Jokanaan torjuu Salomen lähentelyt ja pyynnöt suudella tätä. Salomeen rakastunut Narraboth puolestaan tappaa itsensä mustasukkaisuudesta.

Kuva: Emma Suominen

Herodes puolestaan himoitsee Salomea ja taivuttelee hänet tanssiin lupaamalla hänelle mitä vain. Salome suostuu lopulta tanssimaan isäpuolelleen seitsemän hunnun tanssin ja vaatii kiitokseksi Jokanaanin päätä hopeavadilla. Alkuperäisessä versiossa Salome laulaa Jokanaanin päälle ja suutelee kuolleen mieheen huulia. Herodes on saanut tarpeekseen Salomesta ja määrää sotilaansa tappamaan hänet.

Teoksen alkuperäinen libretto perustuu siis liki 2000 vuotta vanhoihin tapahtumiin, mutta Kansallisoopperassa näyttämökuva on modernilla tavalla ajaton. Hahmot on puettu mustiin pukuihin, ja myös lavastus on mustavalkoinen.

Kuva: Emma Suominen

Teoksen esittelysivu lupaili yllätyksiä, ja sellainen nähdäänkin jo ensimmäisissä kohtauksissa, kun Jokanaan (Tuomas Pursio) hiipii lavalle ilman rihman kiertämää, yllään vain keinotekoinen mutta aidon näköinen miehinen ruumiinosa.

Alastoman miehen näkeminen saa Salomen (Vida Miknevičiūtė) sekaisin. Hän haluaisi koskettaa ja suudella miestä, mutta Jokanaan torjuu hänet. Salome vaikuttaa naiivilta ja henkisesti epävakaalta, mitä korostaa myös hänen suhteensa isäpuoleensa Herodekseen (Daniel Brenna).

Herodeksen himo veljentytärtään kohtaan on hätkähdyttävää, mutta häiritsevintä on, kun Salome vetäytyy seitsemän hunnun tanssinsa jälkeen Herodeksen kanssa suljettujen ovien taakse jatkamaan eroottisen pelinsä loppuun asti. Tytöstä syntyy kuva manipuloivasta juonittelijasta, joka tekee mitä vain saadakseen tahtonsa läpi.

Kuva: Emma Suominen

Herodeksen juhlissa tapahtuu muutenkin: Musiikki on raivoisaa, ja vieraat tappelevat ja heittelevät vaatteita päältään.Ryhmä miestanssijoita tuo näyttämölle eloa ja vauhtia juhlavieraina.

Salomen äiti, kuningatar Herodias (Karin Lovelius), on juopunut ja vihainen, ja hänkin löytää juhlista muuta miesseuraa kuin puolisonsa. Herodias on närkästynyt siitä, miten Jokanaan on solvannut hänen perhettään ja neuvoo tytärtään vaatimaan tämän kuolemaa.

Tässä versiossa Jokanaan saa pitää päänsä, mikä herättää kysymyksiä. Salome laulaa Jokanaanille, mutta tämä pysyy mykkänä. Onko hänelle siis kuitenkin tehty jotain? Onko häneltä leikattu irti kieli tai jokin muu ruumiinosa? Onko tässä mustasukkaisen Herodeksen kosto Salomelle: hän saa himoitsemansa miehen mutta vain osittaisena? Vai onko Jokanaan oikeasti mestattu, ja hän on elossa vain Salomen häiriintyneessä mielikuvituksessa?

Tämä teos oli todella jotain aivan muuta kuin aiemmin näkemäni oopperat. Kaikki solistit tekevät hienot roolit. Vida Miknevičiūtė on sekä tulkinnaltaan että laulutaidoltaan huikea, ja Jokanaanin roolissa nähty Tuomas Pursio ansaitsee erityismaininnan siitä heittäytymisestä, jota ilman vaatteita esiintyminen vaatii.

Lippu saatu Kansallisoopperalta.

Syksyn muuta ohjelmistoa:

Kulttuuri Musiikki Teatteri

Veljeni Leijonamieli kertoo kuolemasta lohdullisesti

Astrid Lindgrenin klassikkosatu, Veljeni Leijonamieli herää henkiin Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttömöllä Jakob Höglundin uudessa musiikkinäytelmässä. Näytelmä onnistuu vangitsemaan hienosti kirjan ydinsanoman – rohkeuden, veljeyden ja toivon – ja tuomaan sen esiin niin, että lopputulos koskettaa niin aikuisia kuin lapsia.

Kirjan tarina ei ole helppo, ja se saattaa vaikuttaa monista jopa liian surulliselta. Kaarle eli Korppu (Mikko Kauppila) ja Jonatan (Alexander Wendelin) ovat veljeksiä, Korppu noin 9-vuotias, Jonatan muutaman vuoden vanhempi. Korppu sairastaa keuhkotautia eikä pysty edes liikkumaan ilman veljensä apua. Hänellä ei ole paljoa elinaikaa jäljellä, mutta Jonatan kertoo, miten veljekset tapaavat kuoleman jälkeen uudelleen Nangijalan maailmassa, jossa ei ole sairauksia eikä kärsimystä.

Poikien kodissa syttyy tulipalo, ja Jonatan kantaa Korpun pois liekkien keskeltä. Jonatan hyppää pikkuveli selässään korkealta palavasta kerrostalosta mutta menehtyy itse talon pihamaalle. Korppu jää kaipaamaan veljeään, mutta hänen sairautensa etenee vääjäämättä, ja lopulta hän seuraa veljeään tuonpuoleiseen.

Kuolema ei ole tarinassa kuitenkaan surullinen asia. Kaarle ja Jonatan löytävät toisensa Nangijalasta, ja todella: Kaarle ei ole enää sairas, ja hänen jalkansa kantavat. Elämä jatkuu toisessa maailmassa, eikä edellistä elämää jäädä kaipaamaan.

Nangijala ei ole kuitenkaan pelkkiä leiritulia ja tarinoita, vaan paikkaa hallitsee tyrannimainen Tengil. Hän pitää asukkaita pelon vallassa ja vahvistaa valtaansa sotilailla sekä pelottavalla Katla-lohikäärmeellä, joka syöksee halvaannuttavaa tulta.

Ennen Kaarlen tuloa Nangijalaan rohkea Jonatan on ehtinyt liittyä vastarintaliikkeeseen, joka vastustaa Tengilin tyranniaa ja pyrkii vapauttamaan Tengilin vangitseman Orvarin. He saavat tukea Ruusulaakson johtajalta Sofialta (Sanna Majuri), ja suojaa Kirsikkalaaksossa asuvalta vanhalta Matiakselta (Kari Mattila). Kaarle tahtoo seuraa Jonatania vaarallisiin seikkailuihin, ja Jonatan kertoo, että jos heille tapahtuu jotain, he tapaavat uudelleen seuraavassa maailmassa, Nangilimassa.

HKT:n toteutus yhdistää kekseliäästi näyttelijöitä, nukketeatteria ja suuren näyttämön näyttämötekniikkaa.Korppu ja Jonatan nähdään tarinassa sekä ihmis- että nukkeversioina, ja myös Tengil sekä hänen armeijansa on toteutettu nukkehahmoilla.

Tarinaa kuljettaa eteenpäin ja paikasta toiseen koko näyttämön täyttävä pyörölava, jolle on pystytetty sisältäpäin valaistuja pyramidimaisia lavasteita, jotka toimivat kukkuloina, vuorina ja jättimäisen lohikäärmeen vartalona. Muuten vähäeleinen lavastus herää eloon erityisesti valaistuksen ansiosta, ja näyttämökuva on näyttävä ja paikoin silmiähivelevän kaunis.

Toisissa kohtauksissa nukkehahmojen käyttäminen on luonnollisempaa: kun veljekset hyppäävät talon katolta, kulkevat vuolaana virtaavan kosken yli tai matkaavat Katlan luolissa, nukeilla saadaan luotua perspektiiviä ja ison seikkailun tuntua. Nukkehahmot vaikuttivat kuitenkin erikoisilta sairaalan lääkäreinä, ja varsinkin Tengilin hahmo oli pelottavan tyrannin sijaan koominen.

Mikko Kauppila on Jonatanina se isoveli, jonka jokainen haluaisi: suojeleva, rohkea ja rakastava. Alexander Wendelinin Korppu on alussa hauras ja epävarma, mutta hänen rohkeutensa kasvaa tarinan edetessä. Kauppilan Jonatan on hahmona aikuisempi, Wendelinin Korppu lapsenomaisempi, mutta molempien poikamainen olemus ja ilmaisu saavat unohtamaan, että hahmoja esittää kaksi aikuista miestä.

Näytelmässä on musiikkia, mutta musikaaliksi en sitä kutsuisi. Musiikilla ja lauluilla on kuitenkin tärkeä rooli tunnelman luojana. Koskettavimmin laulaa Sofian roolissa nähty Sanna Majuri, ja on ilo kuulla myös toista loistavaa solistia, baarimikko Jussin roolia esittävää Tuukka Leppästä.

Lavalla taiteilee myös muusikko Senni Valtonen, joka tuntuu soittavan kaikkia mahdollisia instrumentteja koskettimista konserttikanteleeseen ja nyckelharpasta saksofoniin. Ja juuri kun luulet kuulleesi kaiken, esiin kaivetaan vielä säkkipilli.

Tarinan kertojan osuudet esitetään kuorolausuntana, mikä oli ratkaisuna hivenen vieras. Olisin mielelläni kuunnellut kertojana vaikkapa pelkkää Sanna Majuria, joka on lukenut myös monia äänikirjoja.

Esitys on yllättävän julma, vaikka nukkehahmot värikkäät sauvat aseinaan pehmentävätkin sitä. 8-vuotiaani pohti, että esityksessä oli paljon kuolemaa, mutta se on tietysti koko esityksen teema. Tarina alkaa ja päättyy veljesten kuolemaan, mutta Tengilin sotilaat surmaavat myös Kirsikkalaakson asukkaita.

Seikkailu tempaisi mukaansa ja piti otteessaan koko esityksen ajan, mutta odotusteni vastaisesti näytelmän loppu ei saanut kyynelkanavia avautumaan. Ehkä kasvottomat nukkehahmot veivät jotain siitä tunteesta, joka näyttelijöiden kasvoilta olisi välittynyt. Tai sitten ajatus siitä, että veljekset jatkavat elämäänsä Nangilimassa oli niin lohdullinen, ettei mitään surtavaa oikeastaan ollutkaan.

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen.

Syksyn muuta ohjelmistoa:

Kulttuuri Teatteri