Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Aloitin lukemaan Jussi Valtosen Finlandia-voittoteosta He eivät tiedä mitä tekevät jo yli vuosi sitten. Alku oli kiinnostava, mutta kirja jäi jostain syystä kesken, enkä palannut koskaan sen ääreen. Nyt löysin teoksen kuitenkin äänikirjana ja vaikka se tuntuikin vähän luovuttamiselta, päätin kuunnella kirjan kuunnelmana. Olin todella vaikuttunut.

He eivät tiedä.jpg

Kirjassa suomalainen Alina ja amerikkalainen Joe päätyvät yhteen, saavat lapsen ja päättävät jäädä asumaan Suomeen. Joe aloittaa työt neuropsykologian tutkijana yliopistossa Helsingissä, mutta ensi-ihastuksen jälkeen kaikki on hänelle yhtä suurta pettymystä.

Erityisesti yliopiston sisäänpäin lämpiävä kulttuuri ja näennäinen kansainvälisyys, jossa ei kuitenkaan saada mitään aikaiseksi, saavat hänet kaipaamaan takaisin Yhdysvaltoihin, ja parin liitto päättyy eroon jo lapsen ollessa aivan pieni. Joe palaa takaisin Yhdysvaltoihin ja Alina jää Samuel-pojan kanssa Suomeen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Alinalla ja Joella on uudet perheet omilla tahoillaan, ja Samuel on kasvanut aikuiseksi. Hänellä ei ole kuitenkaan minkäänlaista yhteyttä isäänsä, joka on sittemmin jatkanut tutkimuksiaan Yhdysvalloissa.

Joe tekee tutkimuksissaan eläinkokeita, ja hänen laboratorionsa joutuu eläinaktivistien ilkivallan kohteeksi. Myös hänen perhettään uhataan.

Samalla hänen teini-ikäinen vanhempiaan uhmaava tyttärensä tutustuttaa hänet uuteen iAm-laitteeseen, joka on kuin puhelin olematta kuitenkaan puhelin, ja jokin laitteessa on mystisen koukuttavaa. Mutta mistä tyttö on saanut kalliin laitteen ja millä hinnalla?

Samuel on puolestaan hukassa elämänsä suunnan kanssa. Hän on älykäs ja valmistuu lukiosta koulun parhain arvosanoin, mutta jotain menee vikaan. Tyttöystävä jättää, äiti on keskittynyt pikkuveljiin ja omiin esiintymisiinsä asiantuntijana ja Samuel taas potee maailmantuskaa. Hän ei ole myöskään koskaan antanut anteeksi sitä, että hänen isänsä on hylännyt hänet pienenä.

Kirja on hyvin monitasoinen ja siinä katsellaan asioita vuorotellen Alinan, Joen ja Samuelin näkökulmista. Kirja käsittelee suomalaisuutta, amerikkalaisuutta, yliopistotutkimusta, eläinkokeita, teknologian kehitystä, rakastumista, eroamista, nuoruutta ja kasvamista. Se on yhtä aikaa viihdettä, satiiria, jännitystä, yhteiskuntakritiikkiä, realismia ja dystopiaa. Suurin kritiikki kohdistuu suomalaista muka-kansainvälistä yliopistotutkimusta kohtaan, ja amerikkalaisin lasein asioita katsovan Joen havainnot Suomesta ja suomalaisista ovat stereotyyppisyydessäänkin hauskoja.

Tämä oli kirja, jota halusi päästä jatkamaan heti, kun vaan mahdollista. Kieli oli elävää ja rikasta, hahmot moniulotteisia ja faktatiedot runsaita. Miten Valtosella voikin olla niin paljon ja tarkkaa tietoa akateemisesta maailmasta ja tieteen tekemisestä?

En ihmettele, miksi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon tällä teoksella, sillä se on varmasti yksi parhaista kotimaisista kirjoista, joihin olen tutustunut.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, ja olen hyvin iloinen, että päätin vihdoin tarttua siihen uudelleen.

Oletko sinä lukenut tämän kirjan, ja mitä pidit?

Kulttuuri Kirjat

Hyvää yötä, pieni poikanen

Olemme saaneet pojan, joka on hyvä nukkumaan. Kirjoitin siitä jo aiemmin, ja viimeiset viikot eivät ole muuttaneet tilannetta juurikaan. Yöt ovat tosin olleet vaihtelevia, ja joinain öinä hän on nukkunut yhdeksän tuntia heräämättä kun taas toisina öinä hänellä on ollut nälkä aamuviidestä alkaen tunnin välein.

Periaatteessa unta riittää kuitenkin iltakymmenestä aamukahdeksaan vaihtelevalla määrällä heräämisiä. Aamuisin hän herää pirteänä ja hyväntuulisena uuteen päivään.

IMG_8739.jpg

Tähän asti poika on keikkunut iltaisin sylissäni noin yhteentoista, jolloin olen kantanut hänet sänkyyn, mutta nyt olemme totutelleet uuteen rytmiin.

Poika käytetään ennen kymmentä iltapesulla ja sitten hänet sujautetaan kavereilta saamaamme unipussiin ja tankataan täyteen maitoa. Yleensä hän nukahtaa syötön aikana, ja kannan hänet sänkyymme nukkumaan kymmenen aikoihin. Hän havahtuu mutta rauhoittuu jälleen, kun kiedon hänet tiukasti oman peittonsa sisään. Hän heiluttelee vähän aikaa käsiään ja nukahtaa sen jälkeen uudestaan – usein kädet ristissä rinnalla.

Tämä on ollut meistäkin aivan käsittämättömän helppoa, sillä vaikka tyttökin on ollut aina hyväuninen, hän ei olisi vauvana halunnut millään jäädä yksin nukkumaan.

Nyt juonemme on, että pojan nukkumaanmenoa aletaan vähitellen aikaistaa niin, että molemmat lapset saisi nukkumaan samaan aikaan.

Heti kun vaan poika ei tarvitse enää öisin ruokaa, hänet laitetaan myös nukkumaan omaan sänkyynsä lastenhuoneeseen. Ja sehän tapahtuu varmasti aivan kohta! Tyttökin oli seitsemän kuukauden ikäinen, kun siihen alettiin totutella, ja aika tuntuu rientävän aivan hurjaa vauhtia.

Vaikka tavallaan odotankin sitä, että saamme sänkymme takaisin itsellemme, en pane lainkaan pahakseni, että voin kuunnella vielä muutaman kuukauden ajan vauvan tuhinaa korvani juuressa, pidellä kiinni hänen pienestä kädestään ja kuiskata hänelle: ”Hyvää yötä pieni poikanen” juuri ennen kuin nukahdan itse.

Perhe Lapset Vanhemmuus