Kolme kuukautta laskettuun aikaan. Siitä alkoi tämä blogi nelisen vuotta sitten.

Nyt ollaan jälleen samassa pisteessä, ja kolmen kuukauden päästä perheessämme on yksi jäsen enemmän.

Odotus on ollut kovin erilaista ensimmäiseen kertaan verrattuna. Silloin kaikki oli niin uutta, ihmeellistä ja hyvin jännittävää. Luimme viikoittain pienestä kirjasesta, missä vaiheessa sikiön kehitys oli ja olimme hyvin tietoisia, mitä milläkin viikolla pitäisi tapahtua.

Nyt en edes muista, mikä raskausviikko on menossa. Kaksikymmentä… jotain?

Raskauteen suhtautuu muutenkin paljon rennommin. Ensimmäisellä kerralla olin huolestunut jokaisesta Rouvan raportoimasta kivun tunteesta ja menin aivan liian helposti lukemaan netistä kaikenlaisia kertomuksia raskauskomplikaatioista – ja huolestuin lisää.

Nyt, kun Rouva kertoo, että vatsaa vihloo, tiedän että siellä vaan paikat venyvät ja että se on aivan normaalia ja asiaan kuuluvaa. Kun Rouvan vatsaa kiristää, tiedän, että sekin kuuluu asiaan, ja vasta jos supistukset käyvät kivuliaiksi, on syytä huolestua. Mitään huolestuttavaa ei ole sattunut.

Kyllä sitä silti tulee kyseltyä päivittäin, että ”onkos tyyppi siellä hereillä?” tai ”onkos tänään potkinut kovaa?”. Tarkoitan sillä tietysti että ”kai sinä tunnet ne liikkeet edelleen?”

Ja kyllä Rouva ne todella tuntee. Joka kerta, kun hän käy makuulle, minityyppi alkaa jumppaamaan. Hän on varsinainen väkkärä ja potkii kuulemma paljon napakammin kuin isosiskonsa. Tyttö enemmänkin suoristeli itseään ja työnsi takapuoltaan Rouvan vatsaa vasten. Taitaa olla aikamoinen hyrrä tulossa tästäkin.

Vaikka raskausviikkojen numeroa en muistakaan, kyllä vauvan tulo on mielessä jatkuvasti. Niin myös tytöllä, joka odottaa kovasti uuden vauvan saapumista.

Enää kolme kuukautta, niin hän on täällä.

Pieni poika, pikkuveli.