”Lapset tuovat joulun”, sanotaan. Oikeastaan vasta tänä vuonna ymmärrän todella, mitä se tarkoittaa.

Kun on viettänyt vuosikaudet jouluja vain aikuisten kesken, joulusta on ehtinyt jossain vaiheessa kadota se kihelmöivä odotus, jota tunsi lapsena. Nimenomaan se odotushan siinä oli kaikkein parasta: valmistautuminen, askartelu, koristelu, lahjojen hankkiminen, omien lahjatoiveiden miettiminen… Tietysti vielä aikuisenakin on ollut hauskaa syödä hyvin ja löhöillä sohvalla, mutta jotain on silti puuttunut. Se valtava odotus.

Viime vuonna tyttömme oli kaksivuotias, ja vaikka hän ymmärsikin, että joulu on erityinen juhla, hän ei varmasti muistanut edellisestä joulusta juuri mitään. Hän ei siis osannut odottaa mitään.

Mutta nyt tilanne on aivan toinen, sillä lapsi muistaa edellisen joulun oikein hyvin. Tyttö on nyt huomannut, että joulukuuset ja -koristeet ovat ilmestyneet kaikkialle, ja päiväkodissakin oli aloitettu joululaulujen laulaminen. Joulun odotus alkoi meillä siis virallisesti tällä viikolla.

Ja niinhän siinä kävi, että tänään kaivoimme tytön pyynnöstä esiin myös ensimmäiset joulukoristeet. 

Laitoimme esiin yhden valosarjan, ikkunaan muutaman keraamisen lumihiutaleen ja pöydälle enkelikellon. Sitten tyttö istui pöydän ääressä ihailemassa: ”Voi, miten kaunista täällä on!”

Kyselin, mitä hän odottaa kaikkein eniten joulussa. Vastaus ei ollut ’lahjoja’.

”Odotan eniten joulukuusta. Ja pulkkamäkeä. Ja joulutaloa.” Siis piparkakkutaloa.

Voi pientä, isi voi luvata kuusen ja piparkakkutalon, mutta pulkkamäkeä ei.

Kyllä joulun odotus ja joulumieli tarttuu väkisin aikuiseenkin. Minäkin oikeastaan jo odotan joulua – ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen. Odotan, että Jouluradio aloittaa lähetyksensä viikonloppuna, Tuomaan markkinat avautuvat ensi viikolla ja pääsen todella leipomaan piparkakkuja. Ja kinkunhan olen jo varannut, ja lähes kaikki joululahjaostoksetkin on jo tehty!

Että antaa tulla vaan, joulu, tänä vuonna olen valmis ottamaan sinut vastaan täysillä!