Tehtiin eilen sentään muutakin kuin siivottiin kellarikomeroa.

Tarkoituksemme oli itse asiassa käydä Didrichsenin taidemuseon Munch-näyttelyssä, joka on avoinna vielä 1.2.2015 saakka. Köröttelimme bussilla Kuusisaaressa sijaitsevaan museoon, mutta paikan päällä kävi ilmi, että niin oli körötellyt moni muukin. Museoon pääsyä olisi pitänyt odottaa vähintään tunti, ja lapsen kanssa se ei ollut todellinen vaihtoehto. Päätimme siis kääntyä kannoillamme, palata seuraavalla 195:llä takaisin keskustaan ja suunnata Didrichsenin sijaan Ateneumiin.

Ateneumissa avautui lokakuussa Sibelius ja taiteen maailma -näyttely, joka on osa Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta. Kiinnostava lähtökohta omistaa taidenäyttely henkilölle, joka itse ei ole kuvataiteilija. Näyttely kertookin siitä, miten Sibeliuksen musiikki on inspiroinut muita taiteilijoita kuten hänen henkilökohtaista ystäväänsä, Akseli Gallen-Kallelaa, tai Pekka Halosta. Mukana on myös Sibeliuksesta itsestään tehtyjä kuvia ja patsaita ja mm. Sibelius-monumentin malleja.

Näyttelystä olisi nauttinut ehkä hieman paremmin ilman pientä touhukasta, jolloin olisi voinut myös kuunnella Sibeliuksen musiikkia luureista.

Lapsesta hauskinta taisivat olla aulan korkea portaikko (jonka hän käveli itse ylös ja alas), näyttelytiloissa katosta roikkuvat kankaat (joiden taakse oli hauska piiloutua) ja Ateneumin kahvilan pyöreä kohtauspaikka-istuin (jossa hän kiersi ympyrää koko sen ajan, kun äiti ja isi olivat kahvilla). Hän myös ihastui Sibeliuksen viuluun, jonka kuva pyöri yhdellä näytöllä, ja ilmoitti haluavansa viulun. (Hmm, harkitaan.)

Tauluista suurimman vaikutuksen taisi tehdä Pekka Halosen Talvi, tai ainakin se oli ainoa teos, jota hän kommentoi itse. (”Tuolla on lunta!”) Sen sijaan esimerkiksi Gallen-Kallelan Kalevala-teoksista hän ei juurikaan perustanut, vaikka kuinka yritin selittää, että nämä ovat periaatteessa niitä samoja kuvia, joita on siinä Koirien Kalevalassa.

* * *

Ateneumin jälkeen halusin sushille viereisessä Aikatalossa sijaitsevaan Ichibaniin, joka on hinta-laatusuhteeltaan oikein hyvä. Treenasimme tytön kanssa puikoilla syömistä.

Ensin näytin hänelle, miten tikkuja oikeasti tulisi pitää, ja sitten hän sai henkilökunnalta harjoitustikut, jotka he olivat tehneet kuminauhojen ja paperipallon avulla. Ja hyvinhän tuo näytti sujuvan!

Ehkä hän vielä jonain päivänä tottuu myös tuohon merilevään ja suostuu syömään muutakin kuin lohet nigirien päältä.

* * *

Kysyin tytöltä sunnuntaina, jäikö hänelle jotain mieleen edellisen päivän museoretkestä ja mitä hän sieltä muistaa. Yllätys oli aikamoinen kun hän vastasi täysin spontaanisti: ”Lemminkäisen. Kun se mehiläinen pisti tänne selkään.”

Voi pientä! Sinä muistat Gallen-Kallelan Lemminkäisen äidin!