On hauskaa näyttää pienelle lauluista ja saduista tuttuja asioita luonnossa kuten:

”Katso, tuossa on se hämä-hämähäkki, mistä lauletaan aina yhdessä.”
”Nämä on niitä muurahaisia, jotka aina rakentaa ja rakentaa.”
”Sen äidin mustikkapensaan söi se jänis, joka istui maassa. Ja se saisi kyllä hypellä jossain ihan muualla.”

Mikään näistä oivalluksista ei ole kuitenkaan riemastuttanut tyttöä yhtä paljon kuin mökin ympärillä uiskentelevat joutsenet ja niiden poikaset. Siis monta pientä rumaa ankanpoikasta! (Oho, tulipa spoileri.)

Ruma ankanpoikanen on tytön lempisatu, ja hän ei tunnu saavan siitä tarpeekseen. Samassa kirjassa olisi myös muita satuja, mutta joka kerta, kun yritän aloittaa jonkin toisen sadun, pieni vaatii rumaa ankanpoikasta. Sitä voitaisiin hyvin lukea myös monta kertaa peräkkäin, jos isi vaan viitsisi.

Tuliankkaa emme ole kuitenkaan vielä onnistuneet näkemään luonnossa.

Ai mitä? No siitä hämähäkkilaulusta:

”Hämä-hämähäkki kiipes langalle
Tuli tuliankka, hämähäkin vei…”