Se puhelu tuli torstaiaamuna ja pysäytti kaiken muun. Rouvan veli ilmoitti, että heidän isänsä oli nukkunut pois pari tuntia aiemmin. Aavistin kyllä heti mistä on kyse, kun näin lankomiehen nimen puhelimen näytöllä.

Appiukkoni sairastui alzheimerin tautiin muutama vuosi sitten, ja myös hänen fyysinen kuntonsa mureni vähitellen niin, että hän joutui talvella sairaalaan. Koska hän oli jo 78-vuotias, hänen perheensä päätti, että hän siirtyisi sairaalasta vanhainkotiin heti, kun paikka vapautuisi. Sitä ei ehtinyt tapahtua.

Kuultuamme uutisen ilmoitimme töihin pitävämme loppuviikon vapaata ja ajoimme samana päivänä Rouvan kotitilalle Etelä-Savoon.

Hautajaisjärjestelyt hoidettiin eilen, ja kävimme myös hyvästelemässä appiukon yhdessä Rouvan muun perheen kanssa. Rouva asetteli muutaman syreeninoksan isänsä rinnalle ja sujautti hänen mukaansa peiton alle kirjeen. Tytölle kerroimme, että vaari nukkuu ja että vaari ei enää herää. Hän toisti perässä: ”Vaari nukkuu. Hei hei vaari.”

* * *

Suru on suuri, mutta siihen sekoittuu myös helpotusta. Alzheimerin tautiin ei ole parannusta, ja pahinta omaisille on katsoa, miten tuttu ihminen muuttuu vähitellen vieraaksi. Appiukkoni kyllä tunsi edelleen kaikki läheiset, ja muistisairaus ilmeni lähinnä asioiden ja aikakausien sekoittumisena. Silti sen aktiivisen isän, joka seurasi urheilua, kommentoi kärkevästi politiikkaa ja kävi päivittäin kalassa, Rouva menetti jo muutama vuosi sitten.

Vaikka appiukko ei ollutkaan enää entisensä, hänen lähtönsä yllätti. Kävimme katsomassa häntä viimeisen kerran vasta viime viikonloppuna, ja silloin hän oli pirteämpi kuin aikoihin. Lähtiessämme sairaalasta hän jäi istuskelemaan käytävään pöydän ääreen. Rouva ja tyttö kurkistivat vielä sairaalan pihalta ikkunasta sisään, ilmeilivät hassusti ja vilkuttivat vaarille. Vaari hymyili leveästi ja vilkutti takaisin. Tämä jäi viimeiseksi muistoksi hänestä.

Kiitos kaikille osanotoista. Ne lämmittivät.