Pääsiäisretkemme jatkui Etelä-Savon-mummilasta Jyväskylän-mummolaan.
Siellä vastassa oli kaikkien pienten lasten ja eläinten lempihahmo: isäni.
Vaikka tyttö oli iloissaan myös muiden isovanhempiensa ja enojensa näkemisestä, pappa oli ylitse muiden. Papasta oli puhuttu jo useasti viikon aikana – jopa enemmän kuin siitä autosta, jolla retki tehtiin.
Pieni selitti useaan otteeseen ennen lähtöä, että: ”Papan kanssa kotileikkiä.”
Kun sitten saavuimme mummolaan lauantai-iltana ja tyttö näki papan, sitä riemua ja ihastusta on vaikea kuvailla sanoin. Ruokapöydässä tyttö tuijotti pappaa lumoutuneena, silitti hänen poskeaan, kosketti välillä hellästi hänen käsivarttaan ja sanoi: ”Pappa!” Aivan kuin hän olisi tarkistanut, että pappa todella oli siinä eikä Skype-yhteyden päässä.
Siitä eteenpäin tyttö seurasi pappaa (tai toisin päin) koko loppupääsiäisen, ja tyttökin sai papalta jakamattoman huomion.
Äiti ja isi saivat nukkua sunnuntaiaamuna pitkään, kun pappa leikki tytön kanssa kotileikkiä kolmatta tuntia.
Kahvikutsut jatkuivat päiväunien jälkeen.
Ja taas seuraavana aamuna.
Papan ja tytön leikkiessä isä ja äiti saivat levätä ja puuhailla omia puuhiaan.
On muuten aivan erilainen fiilis aloittaa uutta viikkoa, kun on nukkunut neljänä peräkkäisenä yönä hyvät unet – kolmena jopa kymmenen tuntia. Rouva myös ehti jatkaa kirjansa käsikirjoituksen viimeistelyä.
Mikä sitten jäi pienen mieleen Jyväskylän-retkeltä?
Mummo ja mummon ruoat?
Isin vanhat lelut?
Vierailu Perho Kerttusen pihan trampoliinissa?
Mummon ja papan Pyry-koira, jota sai silittää?
Kotiin palattuamme kysyin sitä häneltä itseltään: ”Mikä oli kaikkein parasta viikonlopussa?”
Hän vastasi hetkeäkään epäröimättä: ”Papan kanssa kotileikkiä.”
Papan tyttö. Niin se vain on.
