Viime viikolla saimme lukea lehdestä siitä, miten Helsingin kaupunki on kieltänyt erillistä maksua vastaan järjestettävän muskaritoiminnan päiväkodeissaan. Koska epätasa-arvoista.

Aiemmin kohistiin puolestaan siitä, että kaupungin päiväkodeissa ei enää saa tarjota lapsille xylitol-pastilleja. Koska hankalaa.

Kaupungin päiväkoteihin ei saa myöskään viedä itse tehtyjä leivonnaisia, vaan ainoastaan avaamattomassa pakkauksessa olevia tuotteita kaupan hyllystä. Koska hygienia ja kylmäketju.

Päiväkotimme hoitaja kertoi, että kiellettyä on myös vappusima. Koska alkoholi.

Eikä päiväkoti saa tietenkään kerätä vanhemmilta edes muutamaa euroa, jolla voitaisiin järjestää jotain ylimääräistä kivaa lapsille. Koska pienituloiset ja pakottaminen.

Vanhemmat saavat kyllä kerätä rahaa toisiltaan vanhempainyhdistyksen nimissä, mutta vanhempien pitää itse organisoida rahankeruu haluamallaan tavalla. Ja jostain syystä tämä toiminta on tasa-arvoisempaa ja vähemmän pakottavaa.

Huokaus.

Kuka on ensinnäkin se vanhempi, jonka mielestä on parempi tarjota lapsille kotileivonnaisten sijaan kaupan hyllystä haettuja, muoviin pakattuja ja karamellivärein värjättyjä keksejä? Ja onko kotona leivottuja kakkuja sitten kärrätty päiväkoteihin sellaisia määriä, että ne on todella ollut tarpeellista kieltää?

Ja se sima. Minulle on aivan yhdentekevää, tarjotaanko päiväkodissa simaa vai ei, mutta joillekin vanhemmille tämä on ilmeisesti ollut hyvin kauhistuttava asia, ja niin se on saatu kiellettyä kaikilta. Olisikin kiva tietää, kuinka monta valittajaa tarvitaan siihen, että jotain kielletään. Villi veikkaus on, että kiellon takana on hyvin pieni mutta äänekäs vähemmistö. Ja vaikka enemmistö suhtautuisi kieltoon huvittuneina, on helpompi antaa periksi, kun kyseessä on kuitenkin aika naurettavan pieni asia.

Entä xylitol-pastillit? Jos kieltämisen syy oli käytäntöjen kirjavuus, eikö olisi ollut parempi yhtenäistää käytännöt jollain muulla tavalla kuin kieltämällä pastillit kokonaan? Pastillit oli ainakin meidän päiväkodissamme hankittu vanhemmilta kerätyillä rahoilla ja niitä jaettiin kaikille. Viimeiset pastillit imeskellään nyt syksyn aikana, ja uusia ei saa hankkia.

Mutta tämä muskariasia jäi kaivelemaan mieltäni kaikkein eniten. Voisin hyvin mielelläni maksaa siitä, että päiväkodissa kävisi kerran viikossa joku musiikin ammattilainen leikittämässä ja laulattamassa lapsia ja opettaisi jonkin instrumentin soittamista. Opetus voitaisiin järjestää halukkaille silloin, kun toiset lapset ovat ulkona leikkimässä. Mutta kun se epätasa-arvo. Kun jollain ei ole varaa tai kiinnostusta maksaa mistään ylimääräisestä, niin sitä ei sallita muillekaan.

Niin. Päiväkotimuskarin kieltäminenkö se sitten ratkaisee yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden? Entäpä kaikki se, mitä tapahtuu päiväkodin ulkopuolella ja päiväkoti-iän jälkeen. Eikö voisi vain hyväksyä sen, että joka tapauksessa perheillä on erilaiset taloudelliset tilanteet, ja kaikki eivät koskaan tule tekemään samoja asioita. Päiväkoti-ikäiset lapset ovat varmasti niitä, joita tämä kaivelee kaikkein vähiten, joten miksi aikuisten pitää tehdä siitä niin suuri numero?

Mikään näistä kielloista tai määräyksistä ei ole yksinään itselleni mikään kynnyskysymys, mutta yhteen höyryävään läjään pinottuna ne saavat pohtimaan, miksi asioista pitää tehdä niin hankalia?

Jos kaupungin tavoitteena on ohjata maksukykyisemmät käyttämään kunnallisten palveluiden sijaan yksityisiä palveluita, niin oikealla tiellä ollaan. Hyvin se on onnistunutkin jo esimerkiksi suun terveydenhuollossa. Kun vielä kunnallisia päivähoitopaikkoja on Helsingin ydinkeskustan tuntumassa lasten määrään nähden liian vähän, nyt olisi varmasti saumaa yksityisille päiväkotiyrittäjille perustaa keskustaan muutama musiikkipainotteinen päiväkoti.

Täällä olisi ainakin yksi hyvin kiinnostunut.