Bye-bye!

Viikonloppuna anoppilasta lähtiessämme vilkuttelimme mummille ja vaarille hyvästejä, ja kuulin tytön sanovan isovanhemmilleen: ”Bye-bye!

Tänään, kun hain tytön päiväkodista ja asettelin häntä leikkikentällä kantoreppuun, hän kajautti sen taas kirkkaalla äänellään: ”Bye-bye!

image.jpg

Tähän hoitaja naurahti ja kertoi, että useammat lapset ovat alkaneet toivotella toisilleen bye-byet sen jälkeen, kun ryhmään tuli pieni amerikkalainen tyttö. Hän sanoo tietysti aina lähtiessään bye-bye, ja fraasi on osoittautunut ilmeisen tarttuvaksi.

Olen tietysti iloinen, että lapsi saa näin ilmaista kielikylpyä, mutta hei: missä on isi? Sitä on harjoiteltu jo ties kuinka pitkään tuloksetta, ja yhtäkkiä jokin amerikkalaishömpötys kiilaa ohituskaistalta eteen! Miksi juuri tämä fraasi on niin hauska, että hän toistelee mieluummin sitä kuin kaikkia niitä muita sanoja, joita olemme hokeneet hänelle jo vuoden ja neljän kuukauden ajan?

Olemmeko sittenkin puhuneet hänelle väärää kieltä?

Viime viikon aikana löytyi kyllä myös pappa (kun isäni oli käymässä anoppilassa), loppu (kun kaikki ruoka oli syöty lautaselta tai maitopullo imetty tyhjäksi) ja kakka (hip hip huraa). Se on niin hauska sana, että sitä on tänäänkin toisteltu koko iltapäivä ja ilta. Tänään tyttö myös mielestäni osoitti ruoan päätteeksi keittiöön päin ja sanoi banaani, mutta siinä kyllä saattoi olla omaa tulkintaanikin seassa. Rouva tosin kuuli mielestään saman.

No niin, ja nyt sitten seuraavaksi se ISI! Kiitos.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe

Tehtyä päätöstä ei voi enää muuttaa

Helsingin kaupunki muisti meitä ensimmäisellä päivähoitolaskulla. ”Kiitos ei-mistään”, ajattelin. Ai miten niin? No siten niin:

Kun vaihdoin työpaikkaa kesällä, pidinkin kolme viikkoa pidemmän hoitovapaan kuin olin alun perin ajatellut. Tyttö meni näin ollen päivähoitoon vasta kolme viikkoa aiottua myöhemmin eli aivan elokuun lopussa. Paikkaa oli kuitenkin haettu jo alkuvuodesta elokuun toisesta viikosta alkaen, ja kaupungin päätös hoitopaikasta oli tehty tämän mukaisesti toukokuussa. Ilmoitin muutostarpeesta päiväkotiin heti, kun työpaikka varmistui eli heinäkuun alussa.

Olin aika hämmästynyt, kun minulle kerrottiin, että joutuisimme joka tapauksessa maksamaan päivähoidosta myös niiltä kolmelta viikolta, kun tyttö on vielä kotona. ”Kun päätös on tehty, sitä ei voi enää muuttaa. Muutenhan ihmiset vaihtelisivat niitä miten sattuu.”

Tiedustelin, miten hyvissä ajoin tällaisista muutoksista sitten pitäisi ilmoittaa, jos reilu kuukausi ennen sovittua aloitusta ei riitä. Kuukausi kuulemma riittäisi muuten, mutta kesälomien vuoksi päätökset syksyn osalta tehdään jo toukokuussa. Ja päätöstä ei siis voi muuttaa, kun se on kerran tehty, joten muutoksesta olisi pitänyt ilmoittaa ennen kuin otimme hoitopaikan vastaan. Minun olisi siis pitänyt tietää uudesta työstäni ennen kuin olin käynyt ensimmäisessä haastattelussakaan.

Entäpä jos paikan tarvetta ei olisi ollut lainkaan? Minunhan piti jatkaa hoitovapaatani vuoden loppuun, jos en olisi saanut hakemaani pestiä. ”Paikan voi kyllä perua vaikka edellisenä päivänä, ja silloin ei tarvitse maksaa mitää.” Jaa jaa.

Myöskään kotihoidon tukea ei tietenkään maksettu enää niiltä päiviltä, joille hoitopaikka oli myönnetty.

Oli myös jännä nähdä, minkäkokoinen lasku kaupungilta tulisi. Mehän olisimme voineet sopia vielä päiväkotia aloittaessamme, että tyttö on hoidossa vain osa-aikaisesti, jolloin maksukin olisi ollut pienempi. Itse asiassa nythän hän onkin hoidossa vain 7 tuntia päivässä, joten maksu on 80 % normaalista kuukausimaksusta. Minkäs verran sitten maksamme niistä kolmesta viikosta, kun tyttö ei ollut lainkaan hoidossa? Täysipäiväisen hoidon mukaan tietysti. Loogista, vai?

No joo, kyse ei ole isoista summista, taloutemme ei tähän kaadu ja ne kolme lisäviikkoa perheen kanssa olivat huomattavasti arvokkaammat kuin se menetetty parisataa euroa. Kyse onkin niistä kuuluisista periaatteista.

Mitä tästä opimme? Varo muuttamasta suunnitelmia elämässäsi, sillä ”tehtyjä päätöksiä ei voi enää muuttaa”.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe