Bye-bye!
Viikonloppuna anoppilasta lähtiessämme vilkuttelimme mummille ja vaarille hyvästejä, ja kuulin tytön sanovan isovanhemmilleen: ”Bye-bye!”
Tänään, kun hain tytön päiväkodista ja asettelin häntä leikkikentällä kantoreppuun, hän kajautti sen taas kirkkaalla äänellään: ”Bye-bye!”
Tähän hoitaja naurahti ja kertoi, että useammat lapset ovat alkaneet toivotella toisilleen bye-byet sen jälkeen, kun ryhmään tuli pieni amerikkalainen tyttö. Hän sanoo tietysti aina lähtiessään bye-bye, ja fraasi on osoittautunut ilmeisen tarttuvaksi.
Olen tietysti iloinen, että lapsi saa näin ilmaista kielikylpyä, mutta hei: missä on isi? Sitä on harjoiteltu jo ties kuinka pitkään tuloksetta, ja yhtäkkiä jokin amerikkalaishömpötys kiilaa ohituskaistalta eteen! Miksi juuri tämä fraasi on niin hauska, että hän toistelee mieluummin sitä kuin kaikkia niitä muita sanoja, joita olemme hokeneet hänelle jo vuoden ja neljän kuukauden ajan?
Olemmeko sittenkin puhuneet hänelle väärää kieltä?
Viime viikon aikana löytyi kyllä myös pappa (kun isäni oli käymässä anoppilassa), loppu (kun kaikki ruoka oli syöty lautaselta tai maitopullo imetty tyhjäksi) ja kakka (hip hip huraa). Se on niin hauska sana, että sitä on tänäänkin toisteltu koko iltapäivä ja ilta. Tänään tyttö myös mielestäni osoitti ruoan päätteeksi keittiöön päin ja sanoi banaani, mutta siinä kyllä saattoi olla omaa tulkintaanikin seassa. Rouva tosin kuuli mielestään saman.
No niin, ja nyt sitten seuraavaksi se ISI! Kiitos.