Sinun partasi ei ole sinun
Olen toisinaan leikitellyt ajatuksella parran ajamisesta kokonaan pois. Olen kulkenut partasuuna kuusi vuotta, mutta toisinaan en jaksaisi muotoilla sitä monta kertaa viikossa. (Ja ei, se ei tule kysymykseen, että antaisin sen kasvaa vapaasti.)
Näin jopa pari päivää sitten unta siitä, että minulla ei ollut partaa, ja se tuntui hyvältä.
Liekö se johtunut siitä vai mistä, mutta seuraavana päivänä tapahtui seuraavaa: parranajoteknisistä syistä (eli väärin säädetystä trimmeristä) johtuen vetäisin nenän alle viiksiin ja partaan ison loven, joka meni lähes iholle. Enhän minä voinut toispuoleisessa parrassa ja puolittain puuttuvissa viiksissä kulkea, joten vedin koko parran yhtä lyhyeksi.
Vastaanotto oli murskaava.
”Mitä sä olet tehnyt?!?”
”Siis ei sulle sovi ollenkaan, että ei ole partaa.”
”Näyttää tosi oudolta.”
Parranajo särki myös pienen tytön sydämen. Hän kosketteli sänkeäni ja kyseli lohduttomasti:
”Miksi isin parta on harmaa? Sen pitäisi olla ruskea.”
Sitten hän puhkesi itkuun. ”Isi ei ole enää isi”, hän nyyhki ja vuodatti isoja kyyneliä.
”No tietysti on, ihan sama isi, eihän sillä parralla ole mitään väliä”, yritin ja ehdotin vielä, että ajaisin sen kokonaan pois samalla.
”Isi ei ole enää isi”, sain jälleen vastaukseksi.
”Ei käy”, komppasi Rouva taustalla.
Okei, okei, kai se on vain hyväksyttävä. Minun partani ei ole enää minun vaan osa paljon itseäni suurempaa kokonaisuutta.
Onko muissa perheissä havaittu yhtä fanaattista suhtautumista perheen miesväen karvoitukseen?
Edellisen kerran kirjoitin parrasta (ja kaksoisleuasta) maaliskuussa.