Syyspuuhia ja krokettia

Yksi haaveistani siirtolapuutarhamökin suhteen oli, että mökillä voisi oikeasti käydä jopa työpäivän jälkeen. Käytännössä arki-illat ovat kuitenkin niin lyhyitä, että ei siihen useinkaan ole mahdollisuutta.

Eilen otin sen kuitenkin asiakseni, sillä halusin käydä keräämässä puista pudonneet omenat ja myös näyttää viikatetta yhdelle rikkaruohojorpakoista.

Tyttö halusi kokeilla krokettia, jonka löysin sattumoisin kellaristamme. Se on ostettu joskus kymmenen vuotta sitten sillä ajatuksella, että sitä voisi pelata jossain puistossa, mutta koko peli on sittemmin unohtunut. Peli oli ilmeisen hauska.

Tarve niittää rikkaruohoja kumpusi sisälläni kytevästä lehtokotiloahdistuksesta. Tiedän, että kotilot viihtyvät hyvin juuri sellaisessa runsaassa ja suojaisessa kasvillisuudessa, jota puutarhassa on paljon. Kaikki rikkaruoho, aluskasvillisuus ja pitkä heinä kannattaisi sen vuoksi kitkeä pois, ja myös harventaa kukkapenkkejä niin, että kaikki kasvit eivät ole kiinni toisissaan.

Urakka tuntuu vaan tuntuu niin valtavalta, etten tiedä, mistä aloittaa. Kun puutarha on saanut rehottaa melko vapaasti, ja nyt on muutenkin jo alkusyksy, peli on tavallaan menetetty tältä vuodelta. Kuitenkin jos pihaan haluaa laittaa jotain uutta, olisi kovin suotavaa, että kotilot eivät söisi kasveja heti suihinsa.

Yhden jorpakon sain nyt niitettyä, mutta on tästä vielä matkaa kukkapenkiksi, ja sen laittaminen voi kyllä mennä ensi kesään.

Ajattelin myös, että kotiloita magneetin lailla luokseen vetävä piparjuuri voisi olla hyvä siirtää toiseen paikkaan.

Mahdollisesti tuonne kasvihuoneen taakse, jossa on toinen rikkaruohomätäs.

Olemme myös aika varmoja, että tämä omenapuu saa lähteä, sillä se on huonokuntoinen, vino ja huonossa paikassa. Sen alla on kotiloita kuhiseva kuunliljapenkki. Kotiloiden herkkua sekin.

Mutta kyllä vähän hirvittää, kun katsoo, miten paljon kitkettävää joka puolella on. En minä sitä työn määrää varsinaisesti kavahda vaan sitä, etten tunnu pääsevän hommiin.

Nytkin vauva suostui oleman yksin vaunuissa vain juuri ja juuri sen ajan, että niitin viikatteella tuon pienen alueen. Ja lähiviikot menevät omenoiden parissa.

Mutta ehkä sitten syyskuun lopussa on jokin väljä viikonloppu, jolloin saamme jonkun mukaamme viihdyttämään lapsia, ja voimme Rouvan kanssa laittaa hihat ja lapiot heilumaan.

”Ei nyt oteta tästä mitään stressiä”, sanomme vuorotellen toisillemme. Tehdään kun jaksetaan ja sen verran mitä ehtii. Ja sitten jatketaan keväällä. Eiköhän sekä rikkaruohojen että kotiloiden torjunta ole muutenkin helpompaa, kun sen aloittaa heti, kun lumet ovat sulaneet. Ja onhan tässä syksyäkin vielä jäljellä. Nyt on vasta syyskuun ensimmäinen, joten puutarhatöitä ehtii tehdä vielä parisen kuukautta.