Taikahuilu vie mykkäelokuvan kultakaudelle

Tänä talvena jatkan taas tutkimusmatkaani oopperan maailmassa. Kävin tällä viikolla katsomassa Kansallisoopperassa Berliinin Komische Operin tuotannon Taikahuilusta, ja myöhemmin luvassa on vielä kaksi muuta oopperaa.

Kuten aiemmin kerroin, ooppera ei ole minulle kovin tuttu taidemuoto, mutta olen yksinkertaisesti päättänyt tutustua siihen. Olin viime keväänä hyvin vaikuttunut Kansallisoopperan Jevgeni Oneginista, ja uskaltauduin kirjoittamaan siiloin oopperasta ensimmäisen kerran myös blogiini. Nyt tartun aiheeseen jo mielelläni, ja Taikahuilulla on hyvä aloittaa tämä seuraava oopperaputki.

Olen nähnyt W. A. Mozartin säveltämän Taikahuilun jo kolmesti aiemmin. Olen myös itse laulanut joskus laulutunneilla sekä Papagenon aarioita että ensembleja, ja Yön kuningattaren aaria (”Der Hölle Rache”) on yksi maailman tunnetuimmeista oopperahiteistä.

Olin oikeastaan jo aiemmin päättänyt, että nyt kävisin tutustumassa aivan muihin oopperoihin, mutta sitten tämä Suzanne Andraden ja Barrie Koskyn ohjaama versio alkoi kuitenkin kiinnostaa. Rouva kävi katsomassa saman sovituksen jo viime vuonna, ja lopulta päätin hankkia liput siihen itsekin, kun se palasi takaisin ohjelmistoon marraskuussa.

Syy, miksi halusin nähdä juuri tämän produktion on, että oopperan lavastus ja puvustus on laitettu tässä versiossa täysin ennen näkemättömällä tavalla uusiksi. Esityksessä yksi pääosista onkin oopperan lavalle projisoitavalla Paul Barrittin tuottamalla animaatiovideolla, eikä muita lavasteita käytetä lainkaan. Laulajat ilmestyvät lavalle seinässä olevista luukuista, ja animaatio luo heille ympäristön ja jopa osan rooliasuista.

Näistä yksi näyttävimmistä on jättiläishämähäkiksi muutettu murhanhimoinen Yön kuningatar (yllä), joka heittelee kuuluisan aariansa aikana digitaalisia veitsiä jalkojensa välissä pujottelevaa tytärtään kohti.

Animaatio on muutenkin hauskalla tavalla vuorovaikutuksessa laulajien kanssa. Papagenolla on animoitu lemmikkikissa, jota hän aika ajoin silittelee. Yksi kolmesta naisesta tupruttelee savuketta, ja savurenkaat leijailevat videolla. Sarastron koneet ja laitteet pyörivät, syöksevät tulta ja pistävät jättimäisillä injektioruiskuilla koeteltavana olevia Taminoa ja Paminaa.

Visuaalinen tyyli ja hahmojen rooliasut on lainattu 1920-luvun mykkäelokuvista, ja myös kaikki dialogi on muutettu mykkäelokuvista tutuksi tekstitykseksi. Dialogin aikana soi Mozartin c-molli- ja d-molli-Fantasiat pianolla soitettuina.

Näyttämökuvia on kymmenittäin, ja ne ovat toinen toistaan kauniimpia ja kekseliäämpiä. 

Näkemässäni esityksessä Paminan roolissa nähtiin Iida Antola, Taminona Jussi Myllys ja Yön kuningattarena Aleksandra Olczyk. Papagenona hassutteli Ville Rusanen, ja Sarastron jyhkeän bassoroolin teki Koit Soasepp.

Olczykin kolmiviivainen f irtosi kepeästi ja puhtaasti ja sai odotetusti suurimmat aplodit. Hienoja olivat muutkin roolisuoritukset.

Esitys oli suomeksi, mutta tekstitys oli silti tarpeen, sillä varsinkin korkeiden sopraanoaarioiden ja ensemblejen sanoista on hivenen vaikea saada selvää. 

Esitys oli kokonaisuutena niin häkellyttävän hieno ja yhä uudelleen katsojansa yllättävä, että voin täysin varauksetta suositella sitä kaikille, vaikka Taikahuilu olisi muuten jo moneen kertaan nähty!

Seuraavana vuorossa on Puccinin Madama Butterfly ja Verdin La Traviata. En malta odottaa!

 

Kuvat: Heikki Tuuli, Suomen kansallisooppera.

Lippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.