Timanttiponit – eli opetellaan pelisääntöjä

Vaaleanpunaisia timantteja ja poneja. Ei ole vaikea arvata, että tämä syntymäpäivälahjaksi saatu Timanttiponit-peli on pienen tytön mieleen.

Peli on itse asiassa tytön ensimmäinen lautapeli, joten pääsemme nyt ensimmäistä kertaa harjoittelemaan nopan heittämistä ja pelinappulan siirtämistä eteenpäin laudalla.

…ja sääntöjen noudattamista.

Pedantti isä yrittää vakuuttaa, että nappulaa pitää siirtää niin monta pilveä eteenpäin kuin noppa näyttää, ja pieni tyttö taas vastaa siihen, että hän haluaa pysyä juuri tällä vaaleanpunaisella pilvellä.

”Niin, mutta sinun pitäis nyt siirtää sitä nappulaa siihen violetille pilvelle ja antaa isille yksi timantti”, isä yrittää edelleen.

”Mutta kun en minä halua.”

”Niin mutta kun tämän pelin säännöt…”

No jaa. Ehtiihän tuo vielä opetella noudattamaan sääntöjä myöhemminkin.

”Pysy vaan siinä vaaleanpunaisella pilvellä. Voit heittää uudellen sitä vaaleanpunaista noppaa ja ottaa lisää timantteja.”

Tämä ei varmaan ole lapsen kasvattamisen vaikeimpia kysymyksiä, mutta tulinpa nyt kuitenkin pohtineeksi, että mitenkäs tässä olisi pitänyt menetellä.

Pitääkö jo kolmevuotiasta vaatia noudattaman pelisääntöjä? Pitääkö ajatella, että tässä opetellaan sovittujen sääntöjen noudattamista isommassakin mittakaavassa?

Vai ajatella, että kyseessä on vain hassu peli, jota tiukkapipoisen isän ei kannattaisi ottaa liian vakavasti. Jos lapsi haluaa pelata omilla säännöillään ja tulee iloiseksi siitä, että voittaa, niin voittakoon. Ja että vaaleanpunaisten timanttiponien yhteys reaalimaailmaan on joka tapauksessa aika olematon.