Tippukivitapaus on vuoden parasta lastenteatteria
Kansallisteatterin uusi lastenmusikaali, Tippukivitapaus sai ensi-iltansa eilen teatterin suurella näyttämöllä. Musikaali perustuu Laura Ruohosen samannimiseen lastenrunokirjaan, ja Ruohonen on myös käsikirjoittanut ja ohjannut musikaalin. Musiikit on säveltänyt tälläkin kertaa Anna-Mari Kähärä.
”Tälläkin kertaa” viittaa siihen, että Tippukivitapaus on jo toinen lastenmusikaali samoilta tekijöiltä. Ruohosen ja Kähärän luoma Yökyöpelit pyöri Helsingin kaupunginteatterissa joitain vuosia sitten, ja samasta teoksesta poiki myös Pikku Kakkosen mainio Yökyöpelit-sarja, joka on ollut perheemme suuri suosikki. Sen musiikkia kuunnellaan – ja laulellaan – edelleen säännöllisesti.
Muun muassa ”Nuku nuku”, ”Herra Käki” ja tietysti ”Päätäi Väätäisen päiväkoti” ovat sekä sanoituksiltaan että sävellystyöltään suurin piirtein parasta lastenmusiikkia, jota olen koskaan kuullut.
Ostimme Ruohosen kirjoittaman ja Erika Kallasmaan kuvittaman Tippukivitapaus-runokirjan kirjamessuilta, ja ehdimme lukea kaikki sen runot läpi ennen eilistä esitystä. Kirja osoittautui runoiltaan yhtä huikeaksi sanailoitteluksi kuin edeltäjänsä, Allaka Pullakka ja Yökyöpelit, ja oli jännää päästä teatteriin kuulemaan, mitkä runoista ovat päässeet musikaaliin ja miltä ne kuulostavat sävellettyinä.
Musikaalin tarina on hykerryttävän surrealistinen: Seija Soija -niminen papu (Vuokko Hovatta) ja ujo Hujoppi (Jani Karvinen) lennähtävät papupurkin pihalta karkumatkalle ja tapaavat retkellään monia outoja ja vinksahtaneita hahmoja.
On hiiriä, mummoja, toukkia ja hirviöitä.
Maailman vanhin pizza (Markku Haussila) laulaa laku-laguunista ja levittää limaista juustoaan ympäriinsä.
Rämeämmä (Markku Maalismaa) ähkii, äyskii, röhkii ja räyhää.
Dikaattori Diktaatta (Sari Puumalainen) on itsevaltias, jolle kuuluu kaikki valta. Raakalainen Karmu Gurmee (niin ikään Markku Haussila) suunnittelee syövänsä tippukiviluolan toukat yksitellen.
Lapsi nauraa vieressä, ja minä ihmettelen, miten jollain aikuisella voikin olla näin rikas mielikuvitus, josta kaikki tämä kumpuaa.
Retki kulkee papupurkista viemärin kautta tippukiviluolaan, tulivuorelle, Hiippailuhotelliin ja merelle.
Karkulaisten mukana liihottelee Tukaani (Katja Kortström), joka onkin varsinainen ilma-akrobaatti.
Tarinassa on mukana myös Yökyöpeleistä tuttu Mahtimummeli Päätäi Väätäinen (Seela Sella), joka ryhtyy agenttinero Narun (Martti Suosalo) apuagentiksi ja etsii karkulaisia villapipon näköisen ajoneuvonsa kyydissä. Suosalo ei itse ole mukana lavalla, vaan hänet nähdään esityksessä videoprojisoinnin kautta.
Musiikki on esityksessä tietysti merkittävässä osassa, ja Sara Puljulan johtama orkesteri onkin mukana lavalla läpi esityksen.
Erika Kallasmaa on tuonut kirjaan piirtämänsä hahmot myös lavalle ja suunnitellut musikaalin puvut. Runsaasta ja värikkäästä lavastuksesta on vastannut Antti Mattila.
Jälleen kerran iloitsen siitä, miten myös lapsille tehdään näin kunnianhimoista, älykästä ja laadukasta teatteria.
Kähärän musiikki on Yökyöpeleiden tavoin kekseliästä, monitasoista ja vaativampaakin musiikinkuluttajaa ilahduttavaa. Vaikka se on lastenmusiikkia, sitä on aikuisenkin ilo kuunnella.
Tippukivitapaus on varsinainen teatteritapaus. Se on paitsi vuoden parasta lastenteatteria myös parasta lasten musiikkiteatteria, jota olen teatterin lavalla nähnyt. Hyvin lämpimät suositukset kaikille lapsiperheille!
Entäpä pieni seuralaiseni? Tykkäsi kovasti. Yritin saada selville, mikä oli parasta, mutta vastaus oli yksinkertaisesti ”kaikki”. Siis osui ja upposi.
Paluumatkalla hän ihasteli ääneen, miten kivaa onkaan käydä yhdessä teatterissa. No niin on, aivan samaa mieltä! Mihinkäs mentäisiin seuraavaksi?
Näyttämökuvat: Tanja Ahola, Suomen Kansallisteatteri.
Liput saatu Kansallisteatterilta.