Väärät kasvatusmenetelmät, häiriöitä kehittymisessä ja ongelmia perhedynamiikassa

Onhan sitä parempiakin viikkoja ollut. Turhan lyhyitä yöunia, levottomia öitä, itkuisia aamuja ja väsyneitä vanhempia. Viikko huipentui lauantai-iltapäivänä lapsen oksenteluun ja iltakäyntiin terveyskeskuksen päivystyksessä. Siellä erikoinen terveyskeskuslääkäri kyseenalaisti suurin piirtein kaiken lapsemme kasvatuksessa.

Tilanne lähti siis siitä, että ilman sen kummempaa syytä tyttö oksensi lauantaina kaiken syömänsä useampaan kertaan kaaressa äitinsä päälle. Tätä on käynyt kaksi kertaa aiemminkin, lokakuussa. Ensimmäisellä kerralla tyttö päätyi tiputukseen, mutta toisella kerralla päästiin verikokeen jälkeen kotiin. Silloin oksentelulle ei löytynyt mitään syytä, ja epäilimme virusta tai yliherkkyyttä lehmänmaitopohjaiselle äidinmaidon korvikkeelle. Nyt sitä ei ollut annettu.

Aivan ensimmäisenä punnituksessa kävi ilmi, että lapsen paino oli laskenut edellisestä neuvolakäynnistä. Lääkäri tosin selitti, että eri vaaoilla tehdyt punnitukset eivät ole vertailukelpoisia. Rouva myös kertoi, että edellisen punnituksen tulos ei ole luotettava, sillä hän oli joutunut pitämään lapsesta kiinni vaa’alla.

Siitä alkoi useamman huolenaiheen kasautuminen.

– Nukutte perhepedissä? Ettekö pelkää, että kierähdätte lapsen päälle? lääkäri kysyi.
– No emme. (Miten lääkäri voi ylipäänsä ihmetellä tällaista ääneen?)
– Kyllä hänen pitäisi jo nukkua omassa sängyssä ja eri huoneessa.
– Niin, mutta mitenkäs yöllä syöttäminen?
– Ei puolivuotias lapsi enää tarvitse ruokaa yöllä.
– No mutta kun hän herää ja hän syö niin huonosti päivälläkin. Hän ei ole siis hirveän kiinnostunut kiinteistä ruoista ja soseista. Ainoastaan kaurapuuro ja päärynäsose kelpaavat, ja muita ruokia maistellaan vain hieman.
– Syöttekö yhtä aikaa pöydän ääressä?
– Ei, vaan häntä syötetään eri aikaa kuin syömme itse.

Tässä vaiheessa oli vedetty esiin jo aika monta asiaa, joista voisi päätellä olevansa huono vanhempi.

– Eikö lapsenne ole yhtään kiinnostunut istumisesta? lääkäri kyseli.
– Niin, no ei hän oikeastaan istu vielä. Tai siis ei nouse itse istumaan. Ja kellahtaa kyljelleen helposti.

Ai onko hänen kehityksessään sitten jotain vikaa?

– Ja sitten kun on vielä tuo pituuskäyrän romahtaminen.
– Siis mitä?!?
– Niin, kun hän on tippunut siitä kasvukäyrältä.
– No onhan meille sanottu neuvolassa, että hän on pienikokoinen, mutta että ei ole mitään huolta ja että eihän me vanhemmatkaan niin isoja olla.

Käyrät tosiaan näyttävät siltä, että tytöstä ei tule koripalloilijaa, mutta ”pituuskäyrän romahtaminen” oli turhan dramaattinen sanavalinta ja tarkoitti sitä, että kasvu on tasaantunut alemmalle käyrälle.

– Kyllä minä suosittelisin, että ensin selvitettäisiin, miksi ruoka ei maistu. Onko vaikka jotain yliherkkyyttä jollekin aineelle. Sitten vatsalle ultraääni, että onko siellä jokin ahtauma joka aiheuttaa oksentelun. Kaikkien vaikein asia korjata on sitten se, jos kyse on perhedynamiikasta.
– Anteeksi?
– Että jos lapsi vie vanhempiaan. Johtajuuskysymys. Jos hän ei syö päivällä, niin hän syö sitten yöllä. Ja kyllä tämä huonosyöntisyys, oksentaminen ja kasvun hidastuminen liittyvät toisiinsa.

Eli väärät kasvatusmenetelmät, häiriöitä kehittymisessä ja vielä ongelmia perhedynamiikassa. Auts.

Tässä vaiheessa olimme jo mielestämme aika kaukana varsinaisesti lääkärikäynnin aiheesta. Verikokeessa näkyi jokin pieni tulehdus, mutta koska oksentelu ei jatkunut, pääsimme yöksi kotiin ja saimme lähetteen Lastenklinikalle, jossa olisi tarkoitus selvittää ensi viikolla, löytyykö huonolle soseruokahalulle jotain syytä.

Lähtiessämme lääkäri kuitenkin kertoi, että tyttö on iloinen, reipas ja kehittynyt hyvin eli pelkkää plussaa paitsi se oksentaminen.

Nyt päällimmäisenä mielessä on hämmennys. Syökö tyttö oikeasti vähän vai tuntuuko se vain vähältä. Kuinka paljon seitsenkuisen pitäisi syödä soseita kerralla? Jos tytöllä olisi jokin krooninen vaiva, eikö se olisi ilmennyt useamminkin kuin kolmesti seitsemässä kuukaudessa? Oliko se sitten jotain, jota hän söi lauantaina? Ei hän kuitenkaan saanut mitään, mitä hän ei olisi syönyt aiemminkin.

Vai onko kaiken pahan alkulähde se, että nukumme samassa sängyssä?

 

Kommentit (75)
  1. Vastaavanlaiseen lääkärin käytökseen olemme mekin perheenä törmänneet lukuisia kertoja ja siksi kirjoittamasi ei yllätä tai erityisemmin enää ihmetytäkään. Tuollaisia lääkäreitä ja muita asiantuntijoita mielipiteineen ja tökeröinen käytöksineen on valitettavasti paljon. Kyseisillä ihmisillä ei riitä ymmärrystä mihinkään sellaiseen mihin he eivät itse ole tottuneet. Esimerkiksi tuo perhepeti juttu: on aivan todistetusti osoitettu, että mikäli äiti tai isä ei ole päihtynyt tai unilääkkeiden vaikutuksen alainen, ei riskiä lapsen päälle kierähtämisestä ole. Myös sellainen ajttelu, että lapsen muka opettaisi jotenkin pahoille tavoille tuolla tavoin, on aikansa elänyt. Lapselle mikään ei ole sen normaalimpaa, kuin tarvita vanhempia lähelleen. Se ei vahingoita lasta tai tee hänestä vanhemmistaan riippuvaista lopun elämäkseen, vaan päinvastoin. Kun lapsi saa pienennä riittävästi sitä, mitä hän eniten tarvitsee eli vanhempien läheisyyttä, hänen ei tarvitse hakea sitä koko ikäänsä, vaan hän voi rauhassa kasvaa ja itsenäistyä saatuaan turvallisen alun. (Viime aikoina on alkanut tulla tutkimustietoa siitä, että lapsen olisi hyvä nukkua jopa kolmivuotiaaksi saakka samassa huoneessa äidin kanssa.)

    Ja tuo yöimetys: sekin on aivan yleisesti tiedossa, että vauvojen yöllinen maidontarve on yksilöllistä. Se, että puolivuotias haluaa yöllä maitoa, on täysin normaalia ja se, että maitoa antaa vauvalle hänen sitä halutessaan, on ehdottoman tärkeää (olen äiti, doula ja imetystietoa opiskellut, tiedän mistä puhun).

    Lapsenne ruokahalusta ja painosta. On erittäin normaalia, että seitsenkuinen ei ole vielä erityisen innostunut kiinteistä! Jos ajatellaan, että suositusten mukaan täysiimetystä jatkettaisiin 6 kk:n ikään, niin seitsenkuinen on vasta harjoittelemassa ja tutustumassa kiinteiden syömiseen. Usein käy myös niin, että kun vauvaa on täysimetetty pitkään ja hänen painonsa on noussut vauhdilla, niin kiinteiden astuessa kuvaan, paino tipahtaa alemmille käyrille ja jää sinne kasvamaan edelleen tasaisesti. painon tasainen kasvu on tärkeämpää, kuin itse paino ja toisinaan voi tulla myös notkahduksia. Kunhan notkahduksien jälkeen jatketaan eteenpäin, ei huolta yleensä ole. Oma lapseni ei ollut erityisen kinnostunut kiinteistä ennen kuin vajaan vuoden iässä. Silti hänen painossaan ei tapahtunut mitään romahduksia, +2-käyrältä vaan siirryttiin alemmille käyrille. Nykyään lapsi on jo parivuotias ja syö erittäin hyvin.

    Älkää siis olko huolissanne mistään lääkärin kyseenalaistamista asioista: vääristä kasvatusmenetelmistä, häiriöistä kehittymisessä tai ongelmista perhedynamiikassa. Joskus voi tietysti olla hyvä tutkia varmuuden vuoksi ettei mitään lapsen ruokaluun tai painoon liittyviä ongelmia ole, mutta lääkärin suoranainen hyökkäys teitä kohtaan oli täysin epäammattimainen ja tietämätön! Jos jotain paino/ruokailu ongelmia olisi, niihin pitäisi tietysti puuttua, mutta perhepeti, yöimetykset tms. eivät kyllä taatusti liity minkäänlaiseen problematiikkaan! Hyvää jatkoa perheellenne ja kiitos mukavasta blogista!

  2. Liityn keskusteluun hieman myöhässä mutta pakko sanoa jotain. Vaikka teidän kohdallanne (ja monen muunkin kohdalla) lääkärin käytökseen kohdistunut kritiikki on aiheellista (eikä tosiasioita olekaan tarkoitus lakaista maton alle) mielestäni lääkärit saavat jatkuvasti osakseen aivan liian paljon arvostelua ja kritiikkiä. Usein jäävät huomaamatta ne oikein tehdyt asiat huonosti tehtyjen sijaan. Ihmisten tuntuu olevan pakko spekuloida heitä hoitaneiden lääkäreiden luonnetta ja sen varjolla myös ammattitaitoa. Heiltä vaaditaan ja odotetaan enemmän kun miltään muulta ammattiryhmältä. Olen itsekin sortunut siihen ajatteluun, että jos minun ja hoitavan lääkärin kohtaaminen on ollut miellyttävä, automaattisesti myös lääkäri ja hänen tekemänsä päätökset ovat olleet hyviä. Ja ilman muuta iso osa ammattitaitoa ovatkin sosiaaliset taidot. Vaikka lääkäri kohtaisi potilaat ja heidän ongelmansa mielestään hyvin, aina tulee väärinkäsityksiä ja loukkaantumisia jonkun potilaan taholta. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että lääkärit tekevät hoitovirheiden sijaan enimmäkseen potilasta hyödyttäviä päätöksiä ja määräyksiä.

    Tämän ei ollut tarkoitus olla mikään kritisointi blogitekstiäsi kohtaan, se herätti minussa vain tämän yleisen turhautumisen vallitsevaa asennetta kohtaan, nyt kun kerta lääkäreistä oli puhe. Hyvää vuotta 2013! Toivotaan, että myös kokemukset lääkärissä käynneistä paranevat.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *