JOHTAAKO LAPSUUS EROPERHEESSÄ AVIOEROON AIKUISENA?

 

Oletko sinä eroperheen lapsi, onko sinulle kommentoitu naimisiin menoa ikävään, jopa alistavaan sävyyn? Minulle on.

Katson peiliin, ja joku tuntemattoman näköinen hahmo tuijottaa minua kysyvästi – tai, no, se olen minä finnisenä naamanani ilman ainuttakaan pisaraa meikkiä. Minulla on kuitenkin selvästi jokin kysymys mielessä ja se kasvaa, joka sudin vedon jälkeen. Meikkaan ja otan puhelimeni käteen, pakko päästää se ilmoille. Avaan Instagramin, painan instastory-nappulaa ja aloitan sepustukseni.

 

’’Voiko eroperheiden lasten avioliitot kestää läpi elämän?’’

’’Voiko eroaminen olla opittu malli, joka johtaa myös eroperheen lapsen eroon tulevaisuudessa?’’

 

Lapsuuteni äidin ja veljeni kanssa ’’rikkinäisessä perheessä’’.

Kuten arvatakin saattoi, olen yksi näistä ihmisistä, joilla ei ole edes tuulahduksen verran käsitystä yhteiskunnan suosimasta ydinperhemallista. Olen asunut äitini ja veljeni kanssa kolmisin ikävuosina kaksi -kaksikymmentäyksi, enkä ole koskaan kokenut perheemme olevan rikkinäinen. Monet ovat kuitenkin antaneet vaikutelman läpi elämäni, että olisin jotenkin erilainen tai rikkinäisempi kuin muut – ai jos en ole kuullut aikuisten riitelevän, just joo. Minulla on vahvat juuret, vahvojen naisten ympäröiminä.

Kun lähtee pohtimaan itse omaa kysymystään, ei oikeastaan osaa vastata juuta, eikä jaata. Asia ja oma mielipiteeni tähän aiheeseen on ehkä niin lähellä ja monisyinen, että sen näkee myös pohdinnoissani. 

Samaan aikaan koen ettei lapsuuteni voisi millään tasolla vaikuttaa tulevaisuuteni päätöksiin, sillä minun elämä, minun valinnat – en ole lähdössä ainakaan pettämään ketään avioon, varsinkin kun tiedän mihin se johtaa eikä avioliitto ole välttämättä ikuinen. 
Koen kuitenkin samalla vanhempieni eron ja eroperhelapsuuden auttaneen ymmärtämään omat arvoni. Kukaan ei missään ole koskaan niin tärkeä, tai rakas, että hänen petokset saisivat minut jäämään, ei edes lasten takia. Olen nähnyt sen kuinka yksikin ihminen voi kantaa arkea arvokkaasti ja elää elämäänsä itselleen sekä lapsilleen, kuitenkaan puhumatta siitä etteikö se olisi rankkaa. 

 

Perhe.jpg

 
 

 

Olemmeko eronneet neljän vuoden päästä?

Tällä hetkellä en näe yhtäkään syytä miksi en haluaisi jakaa loppuelämääni Eetun kanssa.

Eroon liittyvät aiheet ovat kuitenkin olleet puheissa jo kauan ennen naimisiin menoon päättämistä. Kun tapasimme Eetun kanssa hän koki ettei avioliitto ole häntä varten, sillä se johtaa vääjäämättä eroon, aina. Keskustelimme avioliitosta, siitä mitä se meille merkitsee sekä erinäisistä syistä sekä aiheista jotka voisivat johtaa avioliiton purkautumiseen. Päädyimme kolmen vuoden keskustelun jälkeen tulokseen, ettemme kumpikaan mene avioon, jotta voisimme joskus erota – kuka nyt menisikään. 

Lopputulemani on, ettei lapsuuden perhe vaikuta siihen eroatko aviosta aikuisena vai et. Koen kuitenkin, että se milloin vanhemmat ovat eronneet saattaa vaikuttaa. 

Minä 2-vuotiaasta asti äidin ja veljen kanssa kolmisin elänyt ei ehkä ajattele eroa valtavana mörkönä, joka kummittelee nurkan takana. Ajattelen sitä enemmänkin viimeisenä vaihtoehtona oman arvon, itsekunnioituksen ja jaksamisen säästämiseksi. Toisen on pitänyt loukata todella, jotta ero tapahtuu. En ole koskaan nähnyt vanhempieni riitelevän, tai myöskään elänyt kahden toisiaan palavasti rakastavan aikuisen kanssa – ainakaan niin, että muistaisin. Minulla ei toisin sanoen ole minkäänlaista käsitystä siitä, miltä avioero tuntuu tai miten se näyttäytyy.

Eetun vanhemmat erosivat vasta Eetun ollessa aikuisiällä, ja on selvästi jättänyt enemmän ajatuksen hänelle siitä, että ero voi tapahtua kenelle vaan, missä vaan, milloin vaan, vaikka mitään sen suurimpia oikkuja ei tapahtuisikaan – yht äkkiä ihmiset eivät vaan enää tykkää toisistaan. Lapsuuden koti ei ole enää entsillään ja tuntuu, että koko lapsuus olisi ollut pientä huijausta – Aika kylmä ajatus, mutta ymmärrän häntä hyvin, ainakin yritän. 

 

Meidän vahvuutemme on puhuminen, voimme puhua jokaisesta asiasta niiden omalla nimellään, meidän ei tarvitse kaunistella elämää vain sen takia, että se tuntuisi aina hyvältä – elämä ei tunnu aina hyvältä. Kuitenkin, kun niihin todella hyviin hetkiin sekä tunteisiin panostaa, saa niistä voimaa huonompiin hetkiinkin., Häät ovat yksi sellainen hetki mahtava päivä. Ja luulenkin, että jos joskus elämä Eetun kanssa vähän harmittaa, niin tulen avaamaan videomme häistä ja tuntemaan jokaisen onnenkyyneleen uudestaan poskipäilläni, sillä rakastan häntä. 

 

 

35372488_1550382711740593_3595109186934931456_n.jpg

 

– Kiira

 

 

 

Kommentit (2)
  1. Mielenkiintoinen aihe, jota olen joskus itsekin pohtinut. Oma äitini on sanonut, että he menivät naimisiin, koska kaikki muutkin menivät. Vanhempani erosivat, kun olin 12 ja äitini lähti toisen miehen matkaan. Kovasti olen toisinaan miettinyt kuinka paljon lapsuuden kokemuksilla on vaikutusta siihen miten omat parisuhteeni ovat tai lähinnä eivät ole sujuneet. -Henna/Rohkeudelle

  2. Hyvä teksti, ja asia jota oon paljon itsekin pohtinut! Mun vanhemmat erosivat kun olin melkein 18, joten ennen aikuisuutta ei jäänyt kauheasti aikaa opetella ”uutta normaalia”. Mikäli käsitin oikein niin syy oli vaan just se klassinen, rakkaus loppui ja viimeiset vuodet naimisissa olivat vain meidän lapsien takia… Mikä on tosi surullista nyt kun ajattelen sitä aikuisena 🙁 Mutta mun vanhemmat hoitivat eron tosi siististi ja sivistyneesti ja ovat edelleenkin hyvissä väleissä keskenään, oikeastaan en usko että mun elämä olisi yhtään erilaista nyt vaikka he olisivat vielä naimisissa.

    Omassa edellisessä suhteessa oli moni asia (kaikki :D) pielessä ja luulen että osatekijä siihen oli se että toisen puolen vanhemmat olivat myös eronneet, mutta hoitaneet eron päin helvettiä. Kummankin vanhemman ihmissuhdetaidot oli kadoksissa ja ne on opetettu myös lapsille. Kunnioituksen puute oli varmasti pahin, eikä elämänhallinta muutenkaan ollut priimaa… Tein lähtöä suhteesta pitkään ja siinä oli pakko kaivella omia tunteitaan ja halujaan aika syvällisesti. Luulin etten halua naimisiin koskaan, pelkkä ajatus ahdisti. Kävikin ilmi että olikin vain väärä tyyppi kyseessä 😀 Vaikka harmittaa että vuosia meni ”hukkaan” väärän tyypin kanssa, niin se ei harmita että mut tavallaan pakotettiin tutustumaan itseeni TODELLA hyvin.

    Anyway, nykyisessä hyvässä suhteessa ja kaiken em. läpikäyneenä, tuntuu että valmiudet hyvään ja kestävään avioliittoon on olemassa. Kuitenkaan en koe että se, ovatko mun vanhemmat eronneet, vaikuttaa mun uskoon siitä etteikö juuri mun avioliitto kestäsi ja voisi hyvin elämän loppuun asti. Heidän avioeronsa ja toisaalta poikaystävän vanhempien melkein 40v kestänyt yhteinen taival on antaneet mulle eri näkökulmia ja materiaalia omiin pohdintoihin ja sisäiseen kasvuun. Kaikki mitä kävin läpi vanhempien erotessa ja omassa erossa on antaneet työkaluja työstää omia ihmissuhdetaitoja paremmaksi, toisten virheistä oppien ja hyvistä asioista suuntaa ottaen. Pelkkä vanhempien onnellinen avioliitto tuskin riittäisi mulle malliksi, ellen tietäisi mitä kaikkea se vaatii että suhde pysyy onnellisena ja lujittuu vuosien kuluessa. Eli tavallaan tollaisen ”hyvän” eron läheltä nähneenä pidän sitä arvokkaana kokemuksena, vaikka tietysti on ikävää että niin kävi 🙂

    Välillä taputtelen itseäni olalle kun mietin aikaa taaksepäin ja nään miten paljon oon kehittynyt ihmissuhdetaitojen suhteen, se on vaatinut hampaiden kiristämistä, eteenpäin pusertamista ja MONTA epämukavaa hetkeä kun on joutunut opettelemaan puhumaan kaikesta mikä huolettaa ja mitä miettii. Sen suhteen on vieläkin vähän tekemistä, mutta olispa tylsää jos kehittyminen loppuisi 😉

    Tällaista ajatuksen virtaa, toivottavasti saatte pointista edes vähän kiinni! 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *