On projekteja, joilla on selkeästi alku ja loppu. Sitten on projeketeja, jotka eivät oikeastaan tule koskaan valmiiksi. Niin paljon tehtävää, nähtävää, ajateltavaa, luettavaa, koettavaa: sellaista on ihmisyys.

Nuorena minua hirvitti erityisesti ajatus, että maailmassa on niin paljon kirjoja, joita en ennätä lukea ja taideteoksia ja rakennuksia, joita en ennätä nähdä. Nyt tuo ajatus tuntuu melko neutraalilta, sellaiselta jokseenkin intohimottomalta faktalta, että näinhän se on, vaikka sitä onkin välillä hankala hyväksyä.

Vaikka olen oikeastaan hyväksynyt elämän keskeneräisyyden – siis sen, että kaikkeen mielenkiintoiseen ei yksinkertasesti ole aikaa, tunnen silti vaina välillä pienen pientä epätoivoa, koska tässä maailmassa on vielä niin paljon asioita, joista en  oikeastaan tiedä yhtikäs mitään, esimerkiksi fysiikka, kiinalaisen taiteen kehitys, etelä-amerikkalaiset kulttuurit, eläintiede.

Samankaltaista epätoivoa ja riittämättömyyttä tunnen myös aika ajoin niitä asioita kohtaan, joista tiedän melko paljon ja haluaisin tietää vielä paljon enemmän, esimerkiksi museologia, taidemuseoiden historia, modernismi, keisarillinen Venäjä, teekulttuurit, ooppera. Tulee hieman sellainen, no onko tässä nyt mitään järkeä, kun ei se loppu tule koskaan -olo.

Ja sitten on tietenkin sellaiset suuret asiat kuten henkinen kasvu, paremmaksi ihmiseksi tuleminen, empaattisuuden kehittäminen, itsensä hyväksyminen…niissäkään emme taida koskaan tulla valmiiksi.

Kuinka keskeneräisyyden kanssa oppii elämään? Tai miten sen oikeastaan pystyy edes hyväksymään? Että niin harva asia elämissämme tulee koskaan valmiiksi…puhumattakaan siitä, että meillä olisi koskaan valmis olo.

Ja toisaalta ajatus siitä, että jostakin tulisi valmista on lopullisuudessaan aika hirvittävä myös, sillä sehän tarkoittaisi  myös loppua ajattelulle ja kaikelle uudelle. Aika hirvittävä ajatus sekin.

Lue myös:

Turhat ahdistuksen aiheeni (ja eläköön huolilista)

Ikävä ja rohkeus (eli saman asian kaksi puolta)