Anna-Katri Räihä: Menolippu kaikkialle

Anna-Katri Räihä on Suomen ensimmäinen nainen, joka on matkustanut maapallon kaikissa maissa. Soolona koko maailman kiertäneitä naisia ei juuri ole muutenkaan, sillä heitä on noin 30. Siinä mielessä Räihä on poikkeuksellinen seikkailijatar, joka on kirjoittanut kokemuksistaan teoksen Menolippu kaikkialle – yksinmatkaajan käsikirja (2024).

Aikamoisia kokemuksia ne ovatkin. Räihä on muun muassa ”seilannut puukanootilla Papua-Uuden-Guinean sademetsäjoella, laukannut kilpaa paikallisten poikien kanssa Mongolian aroilla, syönyt maailman parhaat falafelit Palestiinassa, viettänyt päivän yksin Marshallinsaarten pienellä autiosaarella”… Ja lista jatkuu.

Räihä on valinnut joitakin matkakohteita tarkempaan tarkasteluun: Ruandan ja gorillat, Syyrian ja koronasulun, Afganistanin ja naisena liikkumisen. Erityisesti Afganistanissa hän tiedostaa oman etuoikeutensa:

”Samalla koko maan riipivä ristiriitaisuus, loputon elämän ja kuoleman taistelu sekä paikallisten unohduksiin painuvat kohtalot tuntuvat ylitsepääsemättömän tuskaiselta kohdata. Heille tämä on todellista elämää, toistuvaa arki-päivää, paikoilleen pysähtynyttä, jopa menetettyä toivoa tulevasta. Minulle tämä on vain yksi ohikiitävä hetki, josta pääsisin palaamaan pian turvalliseen kotimaahani.”

Räihä on tiedostava matkailija, ja se näkyy näkökulmissa kautta kirjan. Mukaan mahtuu myös sympaattinen lomaromanssi kuin sadusta – muistutus siitä, että soolomatkailija ei päädy viettämään aikaansa vain yksikseen, ellei välttämättä halua.

Lisäksi teos on nimensä mukaisesti käsikirja, sillä reissua suunnitteleva saa sieltä erinomaiset vinkit paitsi yksin matkaamiseen myös matkustamiseen yleensä. Tilaa saavat erityisesti turvallisuus- sekä vastuullisuusasiat. Räihä on ammatiltaan ympäristöasiantuntija, ja arvostan sitä, miten hän korostaa luonnon ja eläinten huomioon ottamista.

Menolippu kaikkialle on kiinnostavaa luettavaa, vaikka ei suunnittelisikaan reissua. Myös lukemalla oppii esimerkiksi uusista kulttuureista, vaikka niitä ei olisikaan omin silmin todistamassa.

Kulttuuri Kirjat Matkat

Uusi suomennos: L. M. Montgomeryn Runotyttö etsii tähteään

Kun lukee Runotyttöjä kerta toisensa jälkeen, tavoittaa aina jotain uutta.

Edellisen kerran luin L. M. Montgomeryn Runotyttö etsii tähteään -romaanin kolme vuotta sitten. Silloin poimin siitä synkkiä sävyjä, joita en lapsena huomannut – Montgomeryn kirjoittamisen aikainen masennus näkyi myös Emiliassa ja teoksen kielessä.

Nyt Kaisa Rannan uutta suomennosta lukiessani kiinnitin huomiota aikuistumiseen, lapsuuden jäämiseen taakse vaikka siitä kuinka haluaisi pitää kiinni, onnettomiin esteisiin rakkauden tiellä.

Vaikka lukijoille on ollut jo trilogian ensimmäisestä osasta selvää, kuka päätyy yhteen ja kenen kanssa, kolmas kirja keskittyy romanttisiin kuvioihin ja väärinkäsityksiin, jotka ovat tuttuja myös moderneista rakkaustarinoista. Sukurasite vaikuttaa moniin Emilyn päätöksiin:

”Murrayn ylpeys”, rouva Kent kuiskasi ja tuijotti häntä. ”Uskonpa hyvinkin, Emily Starr, että ylpeys on sinussa väkevämpi intohimo kuin rakkaus.”

Intohimo kirjoittamiseen lieneekin asia, joka pitää Emilyn hengissä niinä pitkinä vuosina, joina hän asuu Uudessakuussa samaan aikaan, kun Teddy, Ilse ja Perry tekevät uraa maailmalla. Lapsuudenystävät tulevat hetkeksi kotiseudulle lomalla – tai eivät tule. Ja kun he tulevat, mikään ei ole niin kuin ennen, mikä saa Ilsen toivomaan, että olisi pysynyt poissa.

Vaikka kirjan alussa on hieman kärsimätön olo (”No niin, saakaa nyt jo toisenne”), Runotyttö etsii tähteään -kirjassa on niin paljon syvyyttä, kerroksia, luonnon ja ihmisluonnon kuvausta, kirjailijaksi kasvamista, että romanttinen juoni on vain yksi osa teosta.

Muutaman vuoden päästä luen romaania taas jostakin eri näkökulmasta. Varmaa kuitenkin on, että Runotyttö-sarjaan palaan aina.

Kulttuuri Kirjat Suosittelen