Nosto kirjahyllystä: Raili Mannisen Varsalaitumet jäävät

Raili Mannisen Varsalaitumet jäävät (1993) oli varmasti yksi niistä lukuisista hevoskirjoista, jotka aikoinaan kannustivat minut aloittamaan ratsastuksen. Myös myöhemmin, kun minulla oli jo tallikokemusta ja oma hoitohevonen, teos toimi oikeana unelmaelämän kuvauksena.

Kirjan päähenkilö on nuori aikuinen Sunny, joka on valmistunut Ypäjältä ja työskentelee hevosenhoitajana kilpa- ja myyntitallilla, Sammaliston ratsutilalla. Hänellä on asunto tilan yhteydessä, oma hevonen, koira, poikaystävä Matts, ja hän saa viettää kaikki päivät tallilla, ratsastaa ja kisata. Ah! Yhteen aikaan en muuta olisi elämältä halunnutkaan, mutta jossain vaiheessa muut kuviot elämässä ja tallin huonohko ilmapiiri saivat minut lopettamaan hevostelun.

Sunny on kuitenkin saanut hevosista ammatin, vaikka työskentelyä varjostaakin 90-luvun lama. Ihmisillä ei ole enää varaa omistaa hevosia, tallit karsivat työntekijöistä, ja myös Sunny joutuu miettimään, millä elättää vastuullaan olevat eläimet.

Sunnyn täytyy myös pohtia suhdettaan Mattsiin. Miten säilyttää luottamus etäsuhteessa, kun poikaystävä ratsastaa hevosia Hollannissa? Kun työt Sammalistossa loppuvat, onko itsestään selvää, että hän seuraa Mattsia Hollantiin? Manninen kuvaa elämänmakuisesti nuorta ihmissuhdetta, sen ongelmia ja rakkautta.

Mannisen kirjalliset ansiot voittavat muutenkin muut aikalaisensa: vaikka olen ahminut myös esimerkiksi kaikki Merja Jalot, niitä vaivaa tietty yksinkertaisuus ja liukuhihnamaisuus. Varsalaitumet jäävät onnistuu olemaan niin paljon enemmän:  hienovireinen kuvaus hevoselämäntavasta ja tunteiden monimutkaisuudesta.

On myös välttämätöntä mainita Vincent Bakkumin herkkä kansikuva, joka vie katsojan Sunnyn kanssa varsalaitumille. 1990-luku oli nuortenkirjojen kuvituksen kulta-aikaa, ja sen lisäksi, että haaveilin hevosenhoitaja-ratsastuksenopettajan urasta, unelmoin myös kirjojen kuvittajan työstä. Miten ihanaa olisi ollut lukea kirjoja ja piirrellä niihin sopivia kansia!

Sekä teoksen nimi että kansi kuvaavat teoksen läpi kulkevaa prosessia: niin kuin varsojen, myös Sunnyn on kasvettava aikuiseksi. Sekä entiselle elämälle että nuoruudelle on lausuttava jäähyväiset.

Kulttuuri Kirjat

Mireille Guiliano kertoo ranskatarten hoikkuuden salaisuuden

Asenneilmasto on nykyisin sellainen, että jos joku sanoo ääneen haluavansa laihtua, hän saattaa saada hyvinkin kriittistä palautetta. Eihän ole tervettä miettiä laihduttamista vaan sen sijaan pitäisi oppia rakastamaan omaa ylipainoista kehoaan. Jos sinä olet niitä ihmisiä, jotka näkevät punaista, kun puhutaan kilojen pudottamisesta, Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho ei todellakaan ole sinun kirjasi.

Varsinkin teoksen alussa kauhistellaan lihomista ja lihavuutta, ja kirjan kauneusihanne on selvästi hoikka nainen. Vastakkainasettelu USAn ja Ranskan ruokakulttuurin välillä on melkoista, ja jos olisin yhdysvaltalainen, saattaisin ehkä hieman jopa loukkaantua. Kirjoittaja ei myöskään ole ravitsemusterapeutti, mutta teos on ollut vuonna 2005 ilmestyessään aikaansa edellä: se kertoo, miten pysyä normaalipainoisena niin, että ruoasta voi nauttia ja siihen voi suhtautua rennosti. Kirjan mukaan samppanjaakin voi juoda lasillisen joka päivä!

Sinänsä teos ei tarjoa mitään uutta — ei mitään sellaista, mitä emme olisi jo naistenlehdistä kymmeneen kertaan lukeneet. Se kehottaa korvaamaan ruokavalion häiriköitä paremmilla vaihtoehdoilla, vähentämään pikaruokaherkkuja, lisäämään vedenjuontia, maustamaan terveellisiä ruokia, jotta ne maistuvat paremmilta, ja harrastamaan arkiliikuntaa, kuten kävelemään joka paikkaan. Kirjassa on kuitenkin lisänä ripaus ranskalaista eleganssia ja ajattelumallia sekä joukko hyvältä vaikuttavia reseptejä.

Ranskasta ei ehkä voi puhua ilman mielikuvaa tuoreista patongeista, ja niidenkin ohje kirjassa on. (Kirja ei sovi myöskään hiilarikammoisille.) Testasin reseptiä, ja patongeista tuli erinomaisia, vaikka olin leivontailtana hajamielinen ja tein useita virheitä.

Patongit

Ainekset (4 annosta)

1 tl
kuivahiivaa
5 dl
lämmintä vettä
2 tl
suolaa
10 - 12 dl
vehnäjauhoja
1
muna (sekoitettuna 1 rkl kylmää vettä)

Tee näin:

Liuota hiiva desilitraan 42-asteista vettä. Sekoita ja jätä 10 minuutiksi odottamaan.

Sekoita suola jauhoihin. Lisää hiivaliuos ja loput 4 dl vettä. Sekoita ja vaivaa. Peitä kostealla keittiöliinalla ja kohota noin tunnin ajan.

Litistä taikina nyrkillä ja jaa neljään osaan. Muotoile osat patongeiksi, siirrä uunipellille ja anna kohota kaksinkertaisiksi. Voitele muna-vesiseoksella ja tee pintaan vinoviiltoja terävällä veitsellä.

Kaada uuninkestävään vuokaan 4 dl vettä ja laita se 225-asteiseen uuniin patonkien kanssa kosteutta antamaan. Paista patonkeja 15 minuuttia, laske sitten lämpöä 200 asteeseen ja paista vielä 5 – 10 minuuttia, kunnes patongit ovat kypsiä. Jäähdytä ritilällä.

Minä mokailin reseptin noudattamisessa joka välissä. Lisäsin hiivan ensin koko nestemäärään eli viiteen desiin. Sitten unohdin vinoviillot, ja lopuksi patongit ehtivät olla jonkin aikaa uunissa, ennen kuin muistin oheen kuuluvan vesiastian. Ranskalaisherkuista tuli silti hyviä!

Kulttuuri Ruoka ja juoma Kirjat