Reni Eddo-Lodgen Miksi en enää puhu valkoisille rasismista julkaistiin äskettäin äänikirjana BookBeatissa. Samannimisestä blogipostauksesta alkunsa saanut teos käsittelee rasismia pääasiassa Britanniassa, mutta myös Yhdysvalloissa sekä ympäri Eurooppaa. Perussuomalaisetkin mainitaan.
Blogiteksti sai alkunsa kirjoittajan turhautumisesta siihen, miten keskustelu rasismista valkoisten kanssa kääntyy aina muualle kuin itse ongelmaan, ja näitä näkökulmia Eddo-Lodge avaa kirjassaan. Hän kertoo esimerkiksi rakenteellisesta rasismista, joka saattaa monelle jäädä aika abstraktiksi käsitteeksi — myös minulle. Rasismi kytee joidenkin johtopaikoilla olevien ihmisten mielissä. Jotkut työnantajat eivät sanoisi ikinä ajatuksiaan julkisesti ääneen, mutta kaikessa hiljaisuudessa he heittävät roskikseen sellaiset ansioluettelot, joiden kirjoittajilla on vierasmaalainen nimi.
Aika paljon on puhuttu työpaikkojen ja johtotehtävien kiintiöistä: pitäisi olla naisia, pitäisi olla muitakin kuin valkoisia. Olen itsekin ajatellut, että totta kai tehtävään pitää valita pätevin, eikä valintaa tule tehdä vain sillä perusteella, että hakija on nainen tai tummaihoinen. Eddo-Lodge esittää kuitenkin kritiikkiä: miten paljon meillä sitten täytyykin olla erityisen päteviä valkoisia keski-ikäisiä miehiä, kun he kerran täyttävät jokaisen valtaapitävän paikan! Hän kertoo esimerkin Yhdysvalloista, jossa jalkapallovalmentajan työhaastatteluihin piti alkaa kutsua myös värillisiä ihmisiä. Vaatimuksena ei ollut, että heidät täytyy palkata, mutta myös heitä piti kutsua haastatteluun. Tämän seurauksena yhä useampi valmentaja oli poc. Pätevyys huomattiin vasta, kun siihen annettiin mahdollisuus.
Rasismista on siis edelleen syytä puhua. Se piilee myös poliisityössä ja rikostutkinnassa, mistä Eddo-Lodge antaa karmeita esimerkkejä. Myös meillä on uutisoitu, että rasismi rehottaa Suomenkin poliisissa. Nettirasistit ovat ehdottaneet, että poliisilla pitäisi olla oikeus jokaisen kadulla kulkevan maahanmuuttajan (näköisen) tarkastamiseen, ja ”jos ihmisellä on puhtaat jauhot pussissa, hänellä ei ole mitään pelättävää ja toimenpide pitäisi hyväksyä”. Kovin hyväksyttävältä ei kuitenkaan tunnu, että ihmiseen kohdistuu rikosepäily vain ulkonäön perusteella.
Vaikka Eddo-Lodgen teos keskittyy pääasiassa Britteihin, sanastossa kuuluu tuskastuttavasti sama vanha virsi kuin Suomessa. Mustat eivät työllisty, joten heidän pitäisi mennä sinne, mistä tulivat (siis mihin?). Jos he työllistyvät, he vievät alkuperäisten brittien työpaikat. Työpaikkoihin on ilmeisesti oikeus vain valkoihoisilla, koska, noh, me ja muut.
Suomessakaan maahanmuuton vastustajat eivät osaa päättää, mitä huippuargumenttia käyttäisivät: milloin pakolaisten otossa pitäisi harrastaa tarveharkintaa, ottaa koulutettuja ihmisiä töihin, milloin arvostellaan irakilaisten älypuhelimia ja inistään siitä, että kyllä pakolaisten pitää olla niitä kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Kaikki tiivistyy kuitenkin siihen, että ongelma on ihonväri tai etninen alkuperä. Ei riitä, että on syntynyt maassa, osaa kielen, on töissä: jos ihonväri on valkoista tummempi, on todennäköisyys joutua syrjityksi.
Jostakin syystä musta tai ruskea ihonväri nimittäin on pelottava. Eddo-Lodge käyttää ilmausta mustan planeetan pelko. Toiset pelkäävät tosissaan, että valkoiset ihmiset häviävät tai jäävät vähemmistöön. Suomessakin panikoidaan islamisaatiosta.
Kirjassa nostetaan esiin myös se, miten rasismi saattaa elää jopa feminismin sisällä. Jotkut valkoiset feministit tunnistavat kyllä patriarkaatin ongelmat, mutta eivät mustien naisten ongelmia. Puhe rasismista saattaa kääntyä puhujaa vastaan: häntä syytetäänkin pian käänteisestä rasismista, valkoisten kimppuun käymisestä. Musta feministi ei välttämättä sano mitään, jotta ei saisi vihaisen mustan naisen leimaa.
Eddo-Lodge selventääkin käsitettä: rasismi = ennakkoluulot yhdistettynä valta-asemaan. Jos elää valkoisen etuoikeutetussa asemassa maassa, jossa valkoiset ovat enemmistönä, ei todellisuudessa joudu kokemaan rasismia pahimmillaan. Moni saattoi huomata viime vuonna sosiaalisessa mediassa #blacklivesmatter-hashtagien lisäksi #alllivesmatter-vastaiskun. On totta kai selvää, että kaikkien elämät merkitsevät, mutta näiden iskulauseiden huutelu kääntää katseen pois ongelmasta, joka on todellinen ja vakava. Se oli yksi syistä, miksi Eddo-Lodge turhautui rasismista puhumiseen.
Lopulta kirjailija päätti kuitenkin puhua lisää aiheesta, ja syntyi kirja Miksi en enää puhu valkoisille rasismista. Kun oikeistopuolueet keräävät kannatusta ympäri maailmaa, on selvää, että ei ole kyse yksittäisten ihmisten satunnaisista mielipiteistä, vaan suuresta määrästä ihmisiä, jotka kokevat, että toiset ihmiset ovat huonompia ja vähemmän tärkeitä kuin muut. Jopa kolmasosa kansasta saattaa äänestää rasistipuoluetta.
Kirjan loppusanoissa on kuitenkin toivon kipinää. Viime vuosina myös Eddo-Lodge on huomannut asioiden muuttuneen, parempaan suuntaan. Keskustelu ei ole enää niin tuskastuttavaa, vaan ihmiset ovat alkaneet kuunnella. Kirjoittaja ei kaipaa valkoisten syyllisyyttä vaan ennemminkin anti-rasistista toimintaa, esimerkiksi ongelmiin puuttumista.
