John Williamsin romaani Stoner kertoo yhden miehen elämäntarinan: epäonnen ja onnen rakkaudessa, onnistumiset ja vastoinkäymiset työssä ja erityisesti intohimon kirjallisuutta kohtaan. Stoner on muotokuva vakaasta miehestä, joka toimii niin kuin kokee oikeaksi.
Romaani kertoo William Stonerin elämän päätapahtumista, ja yksi isoimmista on avioliitto Edithin kanssa. Jo Stonerin kosiskellessa Edithiä tämä on niin jäykkä ja innoton, että lukija tietää, miten tarinassa käy. Parin ei missään nimessä kannattaisi astua alttarille. Niin kuitenkin tapahtuu, ja seuraan avioliiton epäonnistumista kuin vääjäämätöntä, hidastettua auto-onnettomuutta. Kammottavaa avioliittoa on kuvattu kuitenkin taitavalla proosalla.
Työssään yliopiston kirjallisuuden professorina Stoner hakee ensin tyyliään, kunnes ymmärtää, miten oppiainetta tulisi opettaa. Intohimo kirjoja kohtaan alkaa välittyä opiskelijoille.
Ison osan kirjasta nielaisee taistelu epärehellistä opiskelijaa ja moraaliltaan kyseenalaista kollegaa vastaan, mikä sekin on oikeusmurha-asetelmansa vuoksi tuskallista luettavaa mutta silti eittämättä taidokkaasti kirjoitettua tekstiä.
Teos sopiikin jokaiselle, joka kaipaa perinteistä kirjallisuutta kaavamaisen keveyden sijaan tai rinnalle. Lukija voi ihmetellä erilaisia onnettomia ihmiskohtaloita ja sitä, mikä vaikutus aikakaudella niihin oli. Pelkkää kurjuutta sisältävää romaania olisi kuitenkin raskasta lukea, joten onneksi Stonerinkin elämässä on onnen hetkiä. Ja ainahan professorilla on kirjat – ihan loppuun asti.
Jos rakkaus 2 000 vuoden takaisessa Roomassa kiinnostaa, lue ihmeessä OvidiuksenRakastamisen taito. Naisen tai miehen hurmaamisessa on yllättävän paljon samaa kuin nyt, vaikka puitteet ovatkin olleet erilaiset.
Rakastamisen taito sisältää ohjeita molemmille sukupuolille: miten saada lemmen kohde myötämieliseksi? Alkuun nykynainen joutuu irvistelemään, sillä Ovidiuksen maailmassa ei tarkoittaa kyllä. Kirjoittaja kehoittaa ottamaan suudelmat ilman suostumusta:
”Saattaa olla, että hän ei antaisi, mutta ota ne antamattakin. Hän saattaa ensiksi taistella vastaan ja nimittää sinua konnaksi, mutta hän haluaa kuitenkin joutua taistelussa häviölle.”
Suudelman jälkeen voi mennä vielä pidemmälle: ”Mutta tällainen väkivalta miellyttää tyttöjä, ja koska he haluavat antaa, he antavat usein muka vasten tahtoaan. Jokainen tyttö, jolta lemmennautinto on riistetty äkkirynnäköllä, on kuitenkin iloissaan ja pitää tällaista kataluutta suorasaan lahjana.” Ovidius väittää myös, että tyttö, jota ei pakoteta, jää alakuloiseksi väkivallanteon puuttumisen vuoksi, vaikka näyttäisikin iloista ilmettä.
Ajat ovat muuttuneet, vaikka ajattelutapa ei liene kokonaan väistynyt maapallolta — esiintyypä sitä joissain moderneissa romanttisissa kirjoissakin.
Vaikka Ovidius kirjoittaakin ensin kauheuksia, osa kirjasta puhuu kuitenkin tasa-arvoisen rakkauden puolesta. Molempien osapuolten on oltava mukana, molempien on saatava yhtä paljon, miehen on huolehdittava myös naisen tyytyväisyydestä.
Ohjeet naisen sydämen voittamiseksi ovat kuitenkin aika mielisteleviä: miehen on syytä olla aina samaa mieltä naisen kanssa, oli sitten kyse asiasta, jonka nainen hyväksyy, tai asiasta, jota nainen moittii, tai asiasta, jolle nainen itkee. Kun pelataan nopilla, miehen pitäisi hävitä tahallaan, ja kun nainen palelee, miehen on lämmitettävä tätä, vaikka joutuisi itse hytisemään kylmästä.
Naisen taas on tehtävä parhaansa näyttääkseen hyvältä ja peittääkseen vikansa.
”Jos olet lyhytkasvuinen, pysy istuallasi, ettet seisoessasi näyttäisi istuvan [that’s me!], ja makaa vuoteellasi, olitpa kuinka pieni tahansa. Olkoot jalkasi tällöin peitetyt niiden päälle heitetyllä vaatteella, jotta sinua ei voitaisi mitata maatessasi.” Ah, näen mielessäni mittanauhan kanssa huseeraavan miehen, ja mielikuva on sangen koominen!
Ohjeet jatkuvat: hennon naisen pitäisi käyttää paksuja vaatteita, kalpean tulisi värjätä vartalonsa. Rumat jalat on kätkettävä valkoisiin sandaaleihin, lihavasormisten on puolestaan oltava eleissään hillittyjä. Ja lisäksi: ”Jos taas hampaasi ovat mustat, liian suuret tai vinoon kasvaneet, saat nauramalla kaikkein suurimman vahingon aikaan.”
Ulkonäköpaineet ovat universaaleja, eivätkä niiltä välttyneet miehetkään:
”Me miehet kaljuunnumme häpeällisesti ja hiuksemme putoavat iän riistäminä aivan kuin lehdet pohjoistuulen riepottamina. Nainen värjää harmaantuvat hiuksensa germanialaisilla yrteillä ja tavoittelee keinojensa avulla parempaa vivahdetta.”
Ovidiuksen mukaan naiset ovat onnekkaampia, mitä tulee ulkonäköön. Miehillä ei ole samanlaisia keinoja saada itsestään paremman näköisiä. Ovidius kuitenkin ohjeistaa naisia tiukasti, että he eivät saa antaa miehen nähdä näitä kaunistautumisen hetkellä, sillä iholle siveltävät voiteet löyhkäävät. Pistää miettimään, mistä voiteet oli valmistettu ja mille ne oikein haisivat. Nykyajan säilöntäaineitahan niissä ei ole ollut.
Teosta lukiessa tulee olo, että paljon on samaa muinaisessa Roomassa ja nykyajassa. Neuvot eivät loppujen lopuksi paljon poikkea yksinäisille miehille annetuista ohjeista, ja me naiset olemme saaneet oman osamme ulkonäkövaatimuksista, vaikka niitä on myös järkevästi alettu vastustaa. Samaan aikaan tulee kuitenkin uusi skinnytok-aalto, ja jotkut hullut käyvät vaihdattamassa hammaskalustonsa Turkissa niin, etteivät pysty enää syömään.
Toisaalta Rakastamisen taito tarjoaa myös ajattomia vinkkejä siihen, miten olla miellyttävä ihminen: ole kiinnostunut toisen asioista ja auta, kun voit!
