Millaisia koiria meillä oikein asustaa?

Edellisessä postauksessa kerroin, minkälaisia kokemuksia meillä on ollut rescuekoiran tulosta taloon. Nyt on aika suunnata huomio talouden molempiin haukkuihin: Ryhmä Hauhun, rikoskumppaneihin, kauhukaksikkoon.

Aloitetaan Vinkasta, koska Vinka oli meillä ensin.

Vinka on kolmevuotias suomenpystykorva. Pystis tuli meille edesmenneen sekarotuisemme jalanjäljissä: 50 prosenttia pystäriä teki Murmu-koiruudesta maailman omaperäisimmän herran, ja rakastuimme rotuun.

Millainen Vinka sitten on? Se on persoonallinen, itsepäinen, fiksu mutta höppänä, hyväntuulinen hupsu, äänekäs, hellyydenkipeä, kaikkien ihmisten ja koirien kaveri. Mantelisilmä, lakunappinenä, pörröhäntäpörriäinen, komeimpien villapöksyjen kantaja, ketunpoika.

Kun Vinka haluaa huomiota, se heittää selälleen S-mutkalle, etutassut söpösti. Jos se ei vielä riitä, alkaa puhe, joka viimeistään saa ihmiset tajuamaan, että nyt tätä kärsivää, kaltoinkohdeltua koiraa on autettava maharapsutuksilla. Viimeistään silloin huomaa, että Vinku-Iita on nimensä veroinen!

Vinkula on aina valmis seikkailulle: lenkille, autoajelulle, koirametsään tai Jyväskylän-reissulle. Kotona herra viihtyy omalla pihalla, omalla tähystyskivellä pitämässä huolen, että vahtikoiran ääni raikaa kauas laaksoon. Illalla voi huolehtia isäntäväen sydänten sulattamisesta käpertymällä jalkojen väliin nukkumaan.

Kipinä puolestaan on kohtalon koira. Ihmettelen jatkuvasti, miten juuri se oikea ja meidän perheeseen sopiva haukku sattui meille yhden ilmoituksen perusteella. Romaniasta matkannut neiti sopii tähän kotiin ja Vinkan kaveriksi täydellisesti.

Kipinä on monella tavalla tyynempi tapaus kuin Vinka. Se ei juuri hauku, ja se pysyttelee usein kaikessa rauhassa sohvannurkassa tai pihalla. Rapsutuksista neiti tykkää Vinkaakin enemmän, ja sitä saa helliä pitkiäkin aikoja vaikka telkkaa katsoessa. Siinä on kuitenkin myös nimensä mukaisesti kipinää, ja välillä pihalla kaahataan kuin formuloissa. Se myös osaa päättäväisesti kertoa Vinkalle, milloin sopii pysytellä loitolla. Kotiintulijoita Kipinä tervehtii niin hurjalla hännänheilutuksella, että huiskuhäntä osuu sen omiin silmiin!

Hipsukka on vieraita kohtaan varautunut mutta kuitenkin utelias. Ensimmäisellä kohtaamisella käydään haistelemassa, mutta loppuvierailu pysytellään kauempana. Kun tapaamiskertoja on jo useampi, häntä heiluu myös perheen ulkopuolisille, ja luottamuksenosoituksena myös massu paljastetaan rapsutuksille.

Lenkit sujuvat kuin vanhalta tekijältä, ja myös ihmisten ilmoilla kuljetaan uteliaasti. Vain eläinlääkärireissut stressaavat sen verran, että loppupäivä menee palautuessa.

Kaikki on siis mennyt varsin hyvin, mikä ei ole itsestään selvää. Rescuekoiraryhmistä olen saanut lukea todella pelokkaista koirista, myös sellaisista, jotka ovat murisseet isäntäväelle ja jopa purreet omistajiaan. Meidänkin suhteemme olisi varmasti haastavampi, jos koiraa olisi joutunut pelkäämään.

Vinkan ja Kipinän välilläkään ei ole ollut ongelmia ihan alun valehyökkäilyn jälkeen. Ne ovat parivaljakko, paita ja peppu, kuningatar ja tämän ihailija. Vinka näyttää Kipinälle, että ihmisissä ei ole mitään pelättävää, ja Kipinä huolehtii, että Vinkan ei tarvitse vahtia pihaa yksin. Ne kipittävät lenkillä rinnakkain, ja turvaavat kivennyppylällä toistensa selustan. Ne hepuloivat yhdessä, painivat yhdessä ja ovat pahanteossa yhdessä.

Vinkan ottaminen puolen vuoden koirattoman elämän jälkeen oli välttämätön ratkaisu. Rescuekoira Kipinän saapuminen vuotta myöhemmin ei myöskään olisi voinut mennä paremmin.