Liz Mooren The God of the Woods on taidokas trilleri

Liz Mooren teos The God of the Woods on monisyinen romaani: siinä on trilleriä ja sukusaagaa. Se on yleisesti kehuttu vaikkakin myös joidenkin moittima, mutta minä liityn ylistäjien joukkoon.

Teos sijoittuu Camp Emersoniin, vuorien ja metsien keskelle. Van Laarin perhe hallinnoi tilaa, jossa on jo vuosikymmeniä järjestetty leirejä lapsille ja nuorille. Eräs kesä päättyy kuitenkin tragediaan, kun perheen pieni poika Bear katoaa. Ja kun neljätoista vuotta myöhemmin villiin luontoon katoaa myös Bearin sisko Barbara, alkaa herätä kysymyksiä. Ovatko katoamiset yhteydessä toisiinsa? Onko perhe sekaantunut itse niihin jotenkin?

Kirja on erinomainen. Yksi syy on se, että sen juonella ja ihmisillä on aikaa kehittyä. Henkilöhahmot ovat syvällisiä, heidän motiivinsa mielenkiintoisia. En voi olla vertaamatta tyyliä esimerkiksi Freida McFaddeniin, jonka teosten parissa viihtyy mutta joka kirjoittaa kuitenkin yksioikoisesti.

Teoksessa on monta näkökulmaa ja aikatasoa. Se sopii kirjaan, sillä lukija saa lisää tietoa hiljalleen. Sopivasti epäilyttäviä ihmisiä on monta, eikä mikään ratkaisuvaihtoehto ole itsestään selvä. Ehkä yksi henkilö tuntuu hieman irralliselta, mutta en sano siitä sen enempää — muuten spoilaan.

Romaanissa on hiljainen Tracy, joka ihailee punkkari-Barbaraa. On Alice, jonka jokaisen valinnan tämän puolesta tekee aviomies tai appi; Alice, joka jää siskonsa varjoon niin kahvipöydässä kuin rakkaudessa. On Louise, joka on päätynyt kesäleirille työntekijäksi poikaystävänsä kehotuksesta ja joka joutuu muiden kieroon katsoman Tessie Jon lumoihin.

Vaikka The God of the Woods etenee hitaasti, se huolehtii siitä, että myös juonikoukkuja lukujen lopussa on. Koukusta ei pääse seuraavalla sivulla, sillä näkökulma voi vaihtua. Kutkuttava jännite säilyy. (Joku lukija saattaa myös ärsyyntyä.)

Jännityksen lisäksi kirja saa myös pohtimaan. Mitä kaikkea naiset ovat valmiita ottamaan vastaan heitä huonosti kohtelevilta miehiltä, ja miksi? Mitä miehet ovat valmiita tekemään, jotta heidän maineensa ei kärsisi? Mitä moraali on, ja millaisten tekojen kanssa itse kukin on valmis elämään?

Kulttuuri Kirjat

Kolme onnistumisen kokemusta crossfitissä

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten crossfit on kuntoilulajini: se on yhtä aikaa kehittävää ja koukuttavaa eli yksinkertaisesti motivoivaa. Aloitin lajin harrastamisen vuonna 2016, pidin pari vuotta taukoa ja jatkoin taas syksyllä 2024. Vaikka uudet taidot ja ennätykset ovat innostavia milloin tahansa, minulle on jäänyt mieleen muutama erityinen tapahtuma matkan varrelta. Muistelin niitä tänään matkalla treeneistä kotiin ja ajattelin, että voisin myös kirjoittaa aiheesta.

  1. Ensimmäinen treeni OnRamp- eli peruskurssin jälkeen oli unohtumaton kokemus. Se oli puolen tunnin EMOM-treeni eli jumppa, jossa liike vaihtuu joka minuutti. Tässä treenissä oli kahvakuulan etuheilautusta, boksihyppyä ja wallballia eli hyvin sykettä nostattavia liikkeitä. Koska olin siihen asti harrastanut vain koiran kanssa lenkkeilyä ja kuntosalia, en ollut tottunut niin kovatehoiseen harjoitteluun. Parin kierroksen jälkeen minulla oli olo, että kuolen enkä selviä treenistä. Miten sitten kuitenkin selvisin? Keskityin tekemään liikkeitä niin, että suljin kaiken ulkopuolelle. En seurannut kierroksia enkä sitä, miten kauan jumppaa oli vielä jäljellä. Vain suoritin — ja selviydyin. Kaikesta kauheudesta huolimatta olin ensimmäisen kerran jälkeen ihan koukussa lajiin, eivätkä seuraavat treenit olleet enää lainkaan niin hirveitä!
  2. Kaikki valmentajani voinevat allekirjoittaa saman seikan: aliarvioin omaa kapasiteettiani ja teen usein hieman vähemmän kuin voisin. Joskus kaipaan pientä lempeää tsemppiä treenaamiseeni. Alkuaikoina olin tunnilla, jossa tehtiin rinnallevetoa nousevin painoin. Koutsi osoitti minulle tankoa, joka painoi yhteensä 35 kiloa. Nostin sen maasta, laskin saman tien takaisin ja julistin: ”Liian painava, ei onnistu!” Ja tanko todella tuntui hirvittävän raskaalta. Valmentaja kuitenkin hymyili varman oloisesti ja totesi rauhallisesti: ”Siitä vaan, kyllä se tulee.” Kokeilin — ja yhtäkkiä huomasin olevani kyykyssä tangon kanssa. Kaikki oli tapahtunut sekunnissa, ilman että oikeastaan edes tajusin. Onnistumisen kokemus oli käänteentekevä, ja aloin luottaa itseeni enemmän. Pian 35 kiloa oli treeneissä peruspaino.
  3. Muistan, miten erään kuntosalin personal trainerin kanssa kokeilin leuanvetoa. Roikuin tangossa, ja vaikka miten yritin nostaa itseäni ylös, en hievahtanutkaan. Omavalmentaja näki tulevaisuuteen ja sanoi, että kyllä se vielä onnistuu: ”Sulla on voimaa tossa pienessä kropassa!” Kun aloin harrastaa crossfitiä, leukoja skaalattiin kuminauhoilla, ja aikani niiden kanssa venkoiltuani alkoi tuntua, että kumpparileuat kulkivat aika kevyesti. Oli fiilis, että ehkä… ehkä… ihan oikeakin leuanveto voisi onnistua. Tartuin tankoon ja vetäisin itseni ylös ilman apuja. Vau! Muistan edelleen sen tunteen, täydellisen voittajaolon. Mikä matka on kuljettu siitä, että tangossa roikkuessa ei ensin pääse senttiäkään ylös ja sitten saa nostettua leuan tangon yläpuolelle!

Millaiset (onnistumisen) kokemukset ovat sinulle jääneet liikunnassa mieleen?

(Kuva: Pixabay/Ichigo121212.)

Hyvinvointi Liikunta