Mikähän minua vaivaa, kun luen koulumaailman kauheuksia kuvaavaa Riika Ruottisen Wilmanpilaajaa kesälomalla? Sarjakuvateos nimittäin saa aikaan huonon olon, niin surkeasti sen päähenkilöllä on asiat.

Teoksen alussa opettajat marssivat koulun käytävällä kuin muurahaiset jonossa. Ruottinen on vanginnut kuvaan tutun tunnelman hetkestä, kun opet palaavat lomilta ja lukuvuoden suunnittelu käynnistyy. Vaihdetaan kuulumisia, ollaan vielä ruskettuneita ja kesämekoissa, opiskelijat eivät vielä ole talossa. Pian pyörä alkaa kuitenkin pyöriä.

Ruudussa on listattu asioita, jotka tekevät opettamisesta raskasta. 28 tuntia opetusta on ylityötä (huom. opetustuntien määrä ei ole sama kuin työtuntien määrä), hankkeet ja erityistehtävät ovat ylityötä ylityön päälle, luokanvalvojuus/ryhmänohjaajuus vie älyttömästi aikaa eikä siitä korvata todellisten työtuntien mukaisesti – ja tietenkin on muita älyttömyyksiä, kuten avoimet tilat, ilmiöviikot ja digihumpat.

Eikä unohdeta palavereja! Niitä saattaa olla joka viikko, ja esimerkiksi minun koulussani kokouksia on vähän joka porukalle: koko oppilaitoksen väelle, maahanmuuttajien opeille, yhdistelmäopiskelijoiden opeille, verkkolukion vetäjille, aineryhmälle ja eri tiimeille. Lisäksi voi joutua palaveeraamaan yhteistyökumppaneiden sekä opiskelijoiden ja näiden huoltajien kanssa.

Ruottinen kuvaa monia opettajan työn raskaita puolia. Oppilaat käyttäytyvät huonosti, kollegat napisevat tai luistavat omista hommistaan, vanhemmat lähettelevät kurjia viestejä eikä rehtori välitä, vaikka miten yrittäisi puhua ongelmista. Lisätään soppaan vielä päähenkilön kyvyttömyys sanoa ei ja vaihtoehtojen puute työmarkkinoilla. Nytkin Wilmanpilaaja joutuu kulkemaan töihin sadan kilometrin päästä.

Pitkän matkan kulkeminen kävi minullekin tutuksi vuosien ajan. Kuten päähenkilö, asuin viikot ”työkämpässä” ja ajoin viikonlopuksi oikeaan kotiin. Ruottinen on tavoittanut tunnistettavasti myös kakkoskämpän tyhjän, väliaikaisen tunnelman. (Jos nyt joutuisin samaan tilanteeseen, sisustaisin työpaikkakunnan asunnosta ehdottomasti toisen kodin. Se olisi epäilemättä tehnyt reissuhommavuosistani satakertaisesti mukavammat.)

Tiedän monen opettajan samastuvan Ruottisen sarjakuvaan. Varmasti on myös monia, jotka liihottavat ammatissaan ilman huolen häivää ja nauttivat joka päivästä.

Kun luin Wilmanpilaajaa ja oksennuksen maku kohosi kurkkuun, muistutin itselleni, että omat opiskelijani ovat ihania ja työkaverini ovat huippuja. Työmäärän ja kuormittavuuden allekirjoitan kuitenkin täysin.

On kirjassa toki valonpilkahduksiakin. Päähenkilö käy hyviä keskusteluja kollegoiden ja oppilaiden kanssa. Hän saa kuulla olevansa pidetty ja kaivattu työkaveri sekä ope. Kunpa vain olosuhteet olisivat toiset.

Wilmanpilaaja käyneekin moneen tarkoitukseen: vertaistueksi, varoittavaksi esimerkiksi, reality checkiksi ja tiedoksi niille, jotka kadehtivat opettajien kesälomia. Ne lomat ovat nimittäin täysin välttämättömiä – pelkästään palautumiseen saa kulumaan yhden kuukauden.

(Kannatan pitkiä lomia muillekin tarvitseville ammattiryhmille.)