Yael van der Woudenin The Safekeep on enemmän kuin miltä ensin vaikuttaa

”Little baby Jesus everywhere. They have no problem letting Jews into their homes as long as they’re carved from wood, do they.”

Hollanti. Toinen maailmansota on päättynyt viisitoista vuotta sitten. Isabel asuu edesmenneen äitinsä talossa, jossa laskee ja järjestelee pakkomielteisesti tavaroitaan. Hän ei ole kovin mukava ihminen.

Rauha järkkyy, kun Isabelin veli lähtee työmatkalle. Tämän tyttöystävällä Evalla ei ole paikkaa reissun ajaksi, joten veljen myötävaikutuksella Eva tuppautuu väkisin asumaan Isabelin luokse.

Eva ei ole kovin nöyrä vieras: hän linnoittautuu rakastetun äidin makuuhuoneeseen, nuuskii paikkoja ja juo viiniä palvelustytön kanssa. Isabel on raivoissaan, eikä asiaa auta se, että tavaroita alkaa kadota.

Eva alkaa silti vetää Isabelia puoleensa.

Vaikka merkkejä on nähtävissä, olen niille sokea. Rakkaustarina on tavallaan silmänkääntötemppu, vaikka on sekin välttämätön osa Yael van der Woudenin teosta The Safe Keep eli Paljon vartija. Romaani ei kuitenkaan ole ”vain” rakkaustarina.

Kirja kertoo holokaustista jotain, mistä harvoin puhutaan. Se ei kuvaa keskitysleirejä, mutta tuo juutalaisten kohtalon silti iholle. Ja se kuvaa ihmisiä, jotka totuus saa vaivaantumaan niin, että sen ympärillä kiemurrellaan kuin madot:

”Where did anyone go, Isabel. It was war, it was hunger. We were starving, we were living on rations. – – What time did I have to pay attention to anyone else? People left, people came, people ran away or hid away, I don’t know. I did not keep track where people went.”

Isabel muuttuu, ja kirja muuttuu sen kolmannessa, käänteentekevässä osassa. Ahaa! huudahdan mielessäni monta kertaa. Tämä selittääkin kaiken.

The Safe Keep on taidokas romaani, joka poikkeaa massasta. Se ei kosiskele yleisöään, mutta on onneksi lukijansa löytänyt.

(Myös kirjailijan kiitossanat ovat lukemisen arvoiset. Kiitos myös, Villasukka, kirjan ehdottamisesta!)

Kulttuuri Kirjat Vastuullisuus

Katri Alatalo: Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle?

Katri Alatalon Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? (2026) vakuuttaa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Kirja alkaa someen postatulla katoamisilmoituksella: 17-vuotias Santra on nähty viimeisen kerran edellisenä iltana. Pilke-ystävä epäilee, että Santralle on tapahtunut jotain pahaa.

Postaus paitsi esittelee teoksen mysteerin, se leikittelee myös tosielämän teksteillä. Se saa alleen voimantoivotuksia, sydämiä ja Ville Iin kommentin: ”Onko Jyväsjärvee naarattu”. Vaikka läheisten huoli on vakava asia, nautin siitä, miten ”spot on” somekeskustelu on.

Puolitoista kuukautta katoamisen jälkeen Pilke, Antero-kämppis ja Lumi-serkku kokoontuvat puhumaan Santrasta. Kukaan ei ole kuullut tästä mitään, poliisi on avuton. Jokainen kolmesta Santran läheisestä kertoo, mitä tapahtui viimeisenä iltana ennen katoamista.

Kaikilla on Santrasta erilainen kokemus.

”Te ette selvästikään tunne sitä Santraa, jonka minä tunsin.”

Teos menee syvälle henkilökuviin ja käsittelee rankkojakin asioita. Se on myös todella moniääninen eri näkökulmineen ja teksteineen. Hykertelen Anteron koulua varten kirjoittamalle elokuva-arvostelulle, jossa hän kertoo elokuvasta, jonka päähenkilö on Leonardo (DiCaprio). Armollinen opettaja on antanut siitä kasi miikan ja antanut aitoa äikänopepalautetta.

Mahtavaa on myös kirjan sijoittuminen kotikaupunkiini Jyväskylään. Kannessakin näkyvä Kuokkalan silta, Tuomiojärven ranta, Tourula, Harju, amiksen asuntola, Taitoniekantie… on hauskaa, että joskus oikeasti tuntee miljöön!

Tietenkin teoksessa puhutaan myös jyväskylää: matkustetaan linkillä ja mennään kuukille – sanoja, joita en muualla asuvana enää käytä. Yritäpä puhua ulkopaikkakuntalaisille epuista! Saatat tulla väärinymmärretyksi.

Ei voi muuta sanoa kuin best JKL, best Katri Alatalo!

Kulttuuri Kirjat