Something Rotten! on musikaalien parodia ja ylistys

— What the hell are musicals? — It appears to be a play where the dialogue stops and the plot is conveyed through song. — Through song? — Yes. —  Wait, so an actor is saying his lines and out of nowhere he just starts singing? — Yes. — Well that is the stupidest thing that I have ever heard.

Törmäsin joskus Youtubessa Something Rotten! -esityksen A musical -lauluun, joka kertoo musikaalin teosta. Genren suurimpana ystävänä ihastuin, ja siitä lähtien kappale on ollut Spotify-tililläni vakiosoitossa. Osaan biisin ulkoa.

Siksi innostuin täysin, kun huomasin Lahden kaupunginteatterin ohjelmistossa Something Rotten! Jotain mätää! -tuotannon. Halusin nähdä musikaalin lavalla, vaikka mietinkin, miten kielellä leikittelevä englanti taittuisi suomeksi.

Kuva: Aki Loponen (Lahden kaupunginteatteri).

Esitys sijoittuu 1500-luvulle. Retu- ja Ruune-veljesten (Mikko Pörhölä ja Mikael Saari) pitäisi kirjoittaa näytelmä, mutta ideat ovat vähissä. Asiaa ei auta rockstaran suosiota nauttiva William Shakespeare (mainio Tuomas Korkia-aho), jonka näytelmät keräävät katsojia. Epätoivoinen Retu päätyy ennustajalle: voisiko tämä kertoa, millainen näytelmä kannattaisi kirjoittaa?

A musical / Musikaali -laulu kertookin juuri Retun ja ennustaja Nostradamuksen kohtaamisesta. Nostradamus (Tomi Enbuska) näkee tulevaisuudessa Shakespearen arvostetuimman näytelmän Hamletin ja aivan uuden näytelmän lajin, musikaalin. Harmi kyllä, Hamlet vääntyy näyssä Omeletiksi, ja Retu luulee, että yleisömenestys vaatii musikaalia munakkaasta.

Kuten vähän epäilin, laulujen suomentaminen on ollut vaikea työ, ja vaikka en voi moittia pitkän linjan suomentaja Mikko Koivusaloa, en voi myöskään olla vertaamatta minulle niin tuttua A musical -kappaletta Musikaaliin. Edellinen kulkee musiikin rytmiin niin paljon luontevammin:

”With song and dance / and sweet romance / and happy endings happening by happenstance / bright lights, stage fights, and a dazzling chorus. / You wanna be great? / Then you gotta create a musical.”

”Lauletaan ja tanssitaan / ei musikaalin voimaa voita transsikaan / se itkettää, se viehättää / kun ihmissuhteet ihanasti selviää. / Ja tää on, mä vannon, vasta uvertyyri! / On musikaali jalokivi teatterin! / Siis musikaali tee!”

Ennustaja Nostradamus ja Retu Perä. Kuva: Aki Loponen.

Nautin silti juuri tästä kohtauksesta erityisesti, ja onneksi se kestää pitkään. Toiseksi suosikikseni nousee Sapettaa Shakespeare -biisi (God I hate Shakespeare). Laulussa — ja näytelmässä muutenkin — viitataan hauskasti pohdintoihin siitä, kirjoittiko kirjailija kaikki näytelmänsä itse, ja jos kirjoitti, niin mitkä niistä.

Something Rotten! on nautittava musikaali alusta loppuun: se on hauska, vetävä ja vauhdikas. Hanna Wallin (Retun vaimo Bea) ja Tuuli Paju (Portia) laulavat upeasti, ja joukkotanssikohtaukset ovat perinteistä musikaalia parhaimmillaan. Esityksessä on parodiaa ja runsaasti viittauksia muihin musikaaleihin — se on siis kuin tehty musiikkiteatterifaneille.

Ei voi muuta kuin todeta A musicalin sanoin: ”It’s such a delight / there’s nothing quite like a musical.”

Muut musikaalit, joista olen kirjoittanut:

Myrskyluodon Maija

Hamilton

Kulttuuri Teatteri

Johanna Venho: Syyskirja

Tove Jansson kirjoitti Kesäkirjan, Johanna Venho Syyskirjan, joka oli kirjapiirimme lokakuun kirja. Se sopi ajankohtaan ihan nimensä puolesta. Teoksesta sekä lumouduttiin että ei lumouduttu, ja minä kuuluin jälkimmäiseen ryhmään, vaikka sainkin biofiktiosta ihan hyvän lukukokemuksen.

Kirjassa ollaan Klovharun saarella. Tove alkaa tulla vanhaksi, eikä saarella asuminen ole enää pitkään mahdollista. Tove käy läpi aikaansa Klovharussa ja mennyttä elämäänsä muutenkin.

Kuuntelin viime vuoden kirjamessuilla Venhon haastattelun. Hän kertoi, ettei halunnut laittaa Syyskirjaan mitään sellaista, mikä ei ollut oikeasti tapahtunut tai mikä ei olisi voinut kaiken faktatiedon perusteella tapahtua. Se on järkevä ja kunnioitettava linjaus mutta toi teokseen myös tietokirjamaista tuntua, mikä näkyi erityisesti muumeja käsittelevissä kohdissa.

Teoksen toinen päähenkilö on Maria, joka ihailee Janssonia niin paljon, että lähipiiriä jo kyllästyttää. Pakkomielle saa kyseenalaisia piirteitä, kun nuori nainen suorastaan vakoilee Tovea, mutta mitään sen kummempaa ei tapahdu.

Tapahtumattomuus on ehkä yksi syy sille, etten aivan täysin innostunut kirjasta. Ei ollut mitään, mikä olisi vetänyt teoksen pariin. Saatoin mieluummin klikata auki Spotifyn kuin Bookbeatin. Kuitenkin — aina palatessani äänikirjan pariin pidin sen maailmasta. Jossain keskivaiheilla se myös alkoi vetää enemmän,  mahdollisesti siksi, että Mariaa oppi tuntemaan paremmin.

Venhon kieli on kaunista, mutta toisaalta se myös etäännyttää. Yritin pohtia, mistä se johtuu, mutta äänikirjamuotoa on ehkä hankala eritellä. Välillä rytmi muodostuu pelkistä päälauseista, välillä se on tyypillistä älykkötaideromaanien predikaatitonta kuvailua, mitä en oikeastaan juuri arvosta. Kuitenkin se on myös tyyli, joka sopii Tovelle:  se tekee tästä ja saaresta elävän.

Kuten kirjapiirissäkin todettiin, voi olla, että Syyskirja sopii parhaiten luettavaksi, ei kuunneltavaksi. Kieli ja tarina ovat niin herkkiä, että niitä olisi ehkä hyvä pysähtyä aika ajoin tunnustelemaan sen sijaan, että arkisten toimien parissa niitä paahtaa menemään.

Muumeista ei voi kuitenkaan koskaan kuulla liikaa, ja teos nostaa esiin myös tärkeitä luonnonsuojelun teemoja.

Kulttuuri Kirjat