Tein ensimmäisen suomennoskävelyni Jerichoon.

”Scriptorium. Sana kuulostaa siltä kuin kyseessä olisi ollut ylväs rakennus, jossa kevyimmätkin askelet kaikuisivat marmorilattian ja kullatun kupolikaton välillä. Mutta pelkkä vaja se oli, liiteri oxfordilaisen talon takapihalla.

Lapioiden ja haravoiden säilytyksen sijaan vajaan varastoitiin sanoja. Jokainen englannin kielen sana oli kirjoitettu postikortin kokoiselle paperilapulle. Vapaaehtoiset lähettivät niitä kaikista maailman kolkista, ja niitä säilytettiin nippuina vajan seiniä kiertävissä sadoissa lokeroissa. Tohtori Murray oli nimennyt rakennuksen Scriptoriumiksi – hänestä oli varmaankin häpeäksi kielelle tulla varastoiduksi puutarhavajaan – mutta kaikki siellä työskentelevät käyttivät huoneesta nimeä Scrippy. Kaikki paitsi minä. Pidin Scriptoriumin tunnusta, kun se liikuskeli suussa ja laskeutui pehmeästi huulille. Kesti pitkään, ennen kuin opin lausumaan sanan, ja kun viimein opin, mikään muu ei kelvannut.

Isä auttoi minua kerran etsimään lokeroista sanan scriptorium. Löysimme viisi lappusta, joista jokaisessa oli esimerkkilause sanan käytöstä; kukin sitaatti oli hieman yli sadan vuoden takaa. Kaikki ne olivat melko lailla samanlaisia, eikä missään niistä puhuttu vajasta oxfordilaisen talon takapihalla. Lapuissa kerrottiin, että scriptorium oli luostarin kirjoitushuone.

Ymmärsin kyllä, miksi tohtori Murray oli valinnut sen. Hän ja hänen avustajansa olivat vähän kuin munkkeja, ja viisivuotiaana minun oli helppo kuvitella, että sanakirja oli heidän pyhä kirjansa. Kun tohtori Murray sanoi, että kaikkien sanojen keräämiseen menisi kokonainen elinikä, mietin, kenenköhän elinikä. Tohtorin omat hiukset olivat jo tuhkanharmaat, eivätkä he olleet vasta kuin puolessavälissä B:tä.”

– Pip Williams: Kadonneiden sanojen kirja (Into Kustannus, 2023).

”Kävely kotiin Jerichoon vei pidempään kuin olisi oikeastaan pitänyt, sillä minä olin pieni eikä isä piippua poltellessaan välittänyt suorimmasta reitistä. Rakastin piipun hajua.

Ylitimme leveän Banbury Roadin ja lähdimme kulkemaan St Margaret’s Roadia – ohi pareittain seisovien talojen, somien puutarhojen ja tietä varjostavien puiden. Sitten johdatin meidät sinne tänne poukkoilevaa reittiä pitkin kapeita katuja, joilla talot seisoivat tiiviisti vieri vieressä aivan kuten Scriptoriumin laput lokeroissaan. Kun käännyimme Observatory Streetille, isä kopautti piippunsa puhtaaksi seinää vasten ja pani sen taskuunsa. Sitten hän nosti minut harteilleen.

”Pian olet liian iso tähän”, hän sanoi.

”Lakkaanko olemasta tirriäinen, kun minusta tulee liian iso?”

”Sitäkö nimeä Lizzie sinusta käyttää?”

”Sitä ja muita. Hän sanoo minua myös kaalinpääksi ja Essymayksi.”

”Tirriäisen ymmärrän ja Essymayn, mutta miksi ihmeessä hän kutsuu sinua kaalinpääksi?”

Kaalinpäähän liittyi aina halaus tai hellä hymy. Se oli täysin järkeenkäypää, mutten osannut selittää miksi.”

– Kadonneiden sanojen kirja

”St Barnabasin kellotapulin näköetäisyydellä oli pysyvästi ankkurissa vain kaksi kanavavenettä: Staying Put ja Calliope. Staying Put oli riemunkirjava: siinä oli kukkia ja linnoja ja kaikenlaisia koukeroita. Rosie Rowntree piti sen puhtaana ja säteilevänä, ja koko kevään ja kesän hän ympäröi sen elävin kukkasin. Hänellä oli pelargonioita ruukuissa ja katolla, ja pientareelle hän oli kylvänyt erilaisia kukkia ja vihanneksia.”

”Kun äiti alun perin muutti Calliopeen, hän toi mukanaan kaksi kirjaa: Odysseian sekä Euripideen tragedioiden toisen osan käännökset. Ne olivat kuuluneet äidinäidille ja olivat lukemisesta nuhruisia. Keräilyn äiti alkoi vasta syntymämme jälkeen. Hän haali niteitä kirpputoreilta ja myyjäisistä, ja joskus hän osti niitä uutenakin – Everyman’s Library -kappaleita šillingillä kirja. Suurin osa tuli kuitenkin suoraan yliopistopainosta. Ne olivat nidottuja, mutta viallisia. Kun kysyin, oliko äiti saanut luvan ottaa kirjan, hän ei koskaan vastannut suoraan. Se heitettäisiin pois, hän saattoi sanoa. Ei kelpaa myyntiin. Sitten hän antoi kirjan minulle. Mutta luettavaksi kelpaa hyvin, eikö sinustakin? Vastasin aina myöntävästi, vaikka pienenä tuskin ymmärsin kirjoista sanaakaan.”

– Pip Williams: Kirjansitoja (Into Kustannus, tulossa 2024)

”Lupauksensa mukaisesti Ditte johdatti minut pois hautajaisvieraiden luota. Emme hyvästelleet ketään; kävelimme vain puutarhaan, ohi Scriptoriumin ja ulos portista Banbury Roadille. St Margaret’s Roadilla huomasin, että Gareth oli mukanamme, vain muutaman askelen jäljessä. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa, kunnes pääsimme Castle Mill Streamin varrella kulkevalle hinauspolulle.

”Gareth, Harry kiersi tämän reitin joka sunnuntai-iltapäivä”, Ditte sanoi. Gareth astui viereeni ja ryhdyimme kulkemaan samaa tahtia.

”Hän tuli tänne puhelemaan Lilyn kanssa menneestä viikosta. Tiesitkö, Esme?”

En tiennyt.

”Sanon puhelemaan, mutta meditaatiokävely se oikeastaan oli. Hän asteli tätä polkua pitkin pää täynnä koko viikon huolia, ja Walton Bridgeen mennessä mielessä oli kirkastunut, mikä niistä oli tähdellisin. Hän kertoi minulle istuvansa sitten penkille ja pohdiskelevansa pulmaa Lilyn näkökulmasta.” Ditte katsahti minuun nähdäkseen, jatkaisiko kertomustaan. Toivoin hänen jatkavan, mutta kieleni oli mykkä.”

– Kadonneiden sanojen kirja

”Miesten puolella kuulosti erilaiselta, haisi erilaiselta. Paperin kuiskeen ja nitomakoneiden alituisen hurinan sijaan täällä kaikui leikkurien epäsäännöllinen kalke ja kansien mekaaninen valmistus. Liiman ja pohjustusaineen haju täytti ilman. Aistien tottuessa ympäristöön kuvittelin, kuinka jotakin kirjaa (jonka lehtiä juuri leikattiin, kansia liimattiin tai selkää lyötiin) myöhemmin luettaisiin. Lukeminen oli tavattoman hiljaista puuhaa, eivätkä lukijat oleskeluhuoneissaan tai puunrunkoon nojaillessaan tulisi milloinkaan kuvitelleeksi kaikkia nidettä koskettaneita käsipareja, kaikkea sitä taittelua ja leikkausta ja moukarointia, joita kirja oli joutunut sietämään. He eivät mitenkään arvaisi, kuinka äänekäs ja haiseva elämä kirjalla oli ollut, ennen kuin se päätyi heidän käsiinsä. Oli kiehtovaa, että tiesin siitä kaikesta. Eivätkä he tienneet.

Entisöintihuoneen ovi oli auki, ja näin Ebin syventyneenä toimeensa. Odotin; en halunnut olla syypää virheisiin. Huone oli pieni, eikä siellä ollut koneita. Ebenezer teki kaiken niin kuin oli tehty jo vuosisatoja. Tilaa oli kahdelle, ja toisinaan oppipoika sai seistä hänen vierellään, tai sitten minut kutsuttiin tyttöjen puolelta nitomaan vanha kirja uudelleen käsin, niin kuin äiti oli ennen tehnyt. Eb osasi nitoa ihan yhtä hyvin kuin mekin, mutta ompelua pidettiin naisten työnä. Tänään hän oli yksin.

– Kirjansitoja